Harva on kirjoittanut vahingossa romaanin. Tommi Kinnunen on.

Oli syksy 2012. Kinnunen poti uuden harrastuksen aloittamisen vimmaa. Hän päätti mennä Turun suomenkielisen työväenopiston lyhytproosakurssille. Draamaa, kabareita ja näytelmiä teini-ikäisestä alkaen väsäilleelle äidinkielenopettajalle proosan kirjoittaminen tuntui uudelta ja innostavalta.

Pettymys oli suuri, kun kurssi ei joulun jälkeen jatkunutkaan. Onneksi Turun kirjan talossa kirjailija Kirsti Ellilä veti kirjoituskurssia, johon Kinnunen pääsi mukaan.

– Kirjoittelin novelleja puhtaasti omaksi ilokseni, eikä minulla ollut minkäänlaista tarkoitusta tai edes haavetta julkaista niitä, Kinnunen sanoo.

Novelleja syntyi tulvimalla ja vähitellen ne alkoivat limittyä toisiinsa. Elliläkin alkoi kysellä, onko tämä nyt novellikokoelma vai romaani.

Kinnunen opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta Luostarivuoren koulussa Turussa. Yläkouluikäisten kanssa työskenteleminen on kokonaisvaltaista ja ajoittain kuluttavaakin. Kirjoittaminen oli hyvää vastapainoa eikä haitannut opettajantyötä, sillä tekstit syntyivät viikonloppuisin.

Kun iltauninen puoliso oli mökillä saunan jälkeen kömpinyt nukkumaan, Kinnunen heittäytyi henkilöhahmojensa historialliseen maailmaan Koillismaalle. Välillä aurinko ehti nousta ennen kuin hän malttoi kirjoittaa pisteen.

– Sitä jaksaa, kun on kivaa.

Kesäkuussa hän antoi tekstin luettavaksi opiskelukaverilleen, kirjailija ja toimittaja Joni Pyysalolle.

Ystävänsä palautteen sijaan Kinnunen sai soiton WSOY:ltä, jonne Pyysalo oli tekstin lähettänyt. Kustantaja esitti julkaisuaikataulun, ja sitten tulikin kiire, sillä kirjoittajan mielestä kirjasta puuttui vielä puolet. Kesäviikonloput ja arki-illatkin kuluivat tiiviisti tietokonetta naputellessa vakkasuomalaisen pirtin hämärissä.

Neljäntienristeys-esikoisteos julkaistiin helmikuussa, ja se on saanut kiittävät kritiikit. Kirjailija itse on niistä hämillään ja jopa vaivaantunut.

– Älkääs nyt, tämähän on enempi tällainen onnenkantamoinen.

Kulttuurikipinän Kinnunen sai lapsuudenkodistaan. Valokuvaamoa pitäneet vanhemmat olivat kirjojen suurkuluttajia, ja äiti kuljetti neljää lastaan elokuviin, teatteriin ja konsertteihin. Teatterista tulikin yksi Kinnusen rakkaimmista ja monipuolisimmista harrastuksista. Mies on tehnyt käsikirjoituksia, lavastanut, ohjannut, näytellyt sekä toiminut ääni- ja valomiehenä. Jossain vaiheessa haaveissa oli dramaturgin ammattikin.

Järkisyistä Kinnunen kuitenkin haki Turkuun opiskelemaan äidinkieltä, kirjallisuutta ja puheviestintää ja suuntautui varmuuden vuoksi opettajankoulutukseen. Kenttäharjoittelussa liitutaulun edessä homma kolahti: tätä työtä haluan tehdä.

Kinnunen on opettanut sekä lukiossa että yläkoulussa, mutta päätti keskittyä yläkouluun. Moni valitsisi ehkä toisin, mutta Kinnusta viehättää yläkouluikäisten aitous.

Äidinkieli on opetusaineena laaja, monipuolinen ja uusien tekstityyppien ja ilmaisutapojen myötä alati muuttuva. Ajan ilmiöihin on tartuttava uusin sähköisin ja interaktiivisin menetelmin. Sitä Kinnunen tekee ihan konkreettisesti, sillä hän on mukana Otavan Särmä-oppikirjaprojektissa. Seitsemännen luokan äidinkielen oppikirja lanseerattiin jo Helsingin kirjamessuilla, ja lähiaikoina ilmestyvät kirjat kahdeksannelle ja yhdeksännelle luokalle.

Parhaillaan Kinnunen tekee kirjasarjaan opettajan sähköistä näyttömateriaalia. Seuraavaksi vuorossa on digitaalinen kirja, jonka pitäisi ilmestyä ensi syksynä. Näihin molempiin otetaan mukaan mahdollisimman monipuolisia aineksia ja tekstityyppejä moponkorjausoppaista blogeihin.

– Kielenilmiöitä on kaikkialla, ei vain Minnan Canthin tai Aleksis Kiven teoksissa.

Innostus oppimateriaalien ja opetustapojen kehittämiseen kumpuaa osin siitä, että opettajana Kinnusta pelottaa paikalleen jämähtäminen. Maailma muuttuu ympärillä, ja on ponnisteltava, että pysyy kyydissä mukana.

– Itselleen on asetettava haasteita. Ei pidä sallia sitä, että tekee asiat aina niin kuin itselle on helpointa.

Kinnunen rohkaisee kollegoitaan kokeilemaan erilaisia opetusmetodeja kuten muistilapputekniikkaa ja oppimispäiväkirja-menetelmää, jotka on itse kokenut toimiviksi.

Kenttäharjoittelun poistamista Turun yliopiston opettajankoulutuksesta Kinnunen manaa typeräksi päätökseksi. Menettäjiä eivät ole vain opiskelijat, vaan myös opettajat.

– Opettajakokelaat toivat joka kevät luokkaan uusia, opetusalan tuoreita tuulia, ja ainakin minä odotin kenttäharjoittelijoita kuin muuttolintuja.

Vilkkaasti puheleva ja nauravainen Tommi Kinnunen on lentänyt 848 kilometrin päähän lapsuudenkodistaan ja on oloonsa Varsinais-Suomessa tyytyväinen. Kuusamossa asuvia vanhettuvia vanhempiaan hän toivoisi näkevänsä nykyistä useammin.

Mies lähtee Kuusamosta, mutta Kuusamo ei lähde miehestä.

– Olen hyvin ylpeä pohjoissuomalaisista juuristani, ja uuteen ihmiseen tutustuessani tuon sen ilmi yleensä jo kolmannessa lauseessa, hän innostuu.

Ensiviikkojen kulttuurisokin jälkeen Turusta on tullut mieluinen kotikaupunki. Kinnunen on ylettömän kiinnostunut historiasta ja nauttii siitä, että Turussa historia ja kulttuuri ovat koko ajan läsnä.

– Historian lisäksi rakastan hiljaisuutta, luontoa ja metsää, sellaista oikeaa honkien täyttämää koillismaalaista metsää. Sen sijaan meri on minulle outo ja pelottava.

Neljäntienristeys-romaani on saanut menestystä, mutta uutta kirjaa ei isänpäiväksi ole luvassa.

– Minulle kirjoittaminen on pitkälti tyhjien hetkien täyttämistä, Kinnunen pohtii.

Nyt nuo hetket täyttää esikoistytär.

Kirjoittamisen pitää Kinnusen mielestä kivaa. Väkisin tekemällä ja pakottamalla ei tule kuin huonoja kirjoja. Hän myöntää aihekipinöitä jääneen kytemään, nyt ei kuitenkaan ole uusien teosten aika.

Mutta mistä kummasta kirjailijat keksivät aiheensa?

– Voi, sitä sinun täytyy kysyä joltain kirjailijalta, sanoo Kinnunen ja nauraa päälle.