Joulukuussa 1957 Suomessa alkoi mopedin aikakausi: voimaan tuli uusi lainsäädäntö. Ajokorttia, liikennevakuutusta, rekisteröintiä tai veroja ei enää vaadittu alle 50-kuutioiselta, alle 50-kiloiselta ajokilta, jonka rakenteellinen nopeus oli korkeintaan 35km/h. Vuoden 1958 alkaessa maassa oli noin 7000 mopoa. Niitä kutsuttiin virallisesti moottoripolkupyöriksi eikä nopsoiksi, kuten kielitoimisto oli suositellut. Mopomallit oli aina 60-luvun puoliväliin saakka suunniteltu enimmäkseen aikuisten miesten arkikäyttöön, mistä sai alkunsa myös nimitys "pappamopo". Pappamopedisti oli jokapäiväinen ilmiö kaikkialla maassa. Sporttisemmat mopomallit ilmestyivät katukuvaan 60-luvun puolivälin jälkeen. 60-luvun alkuvuodet olivat ajoneuvokaupassa vilkkaita. Vuoden 1962 lopussa mopedin liikennevakuutuksia oli lähes 193 000 - käytännössä mopoja oli tietysti enemmän. (Moottoripyöriä oli tuohon aikaan rekisterissä n. 109 000 ja traktoreita reilut 110 0009: Myöhemmin 60-luvulla mopedivakuutusten määrä nousi peräti 500 000:een. Mopojen määrä lopahti 60-luvun lopulla - toisaalta elintason nousun ja autotuonnin vapautumisen myötä, toisaalta vakuutus-, kypärä- ja rekisteröintipakon seurauksena. Poljinpakko loppui 70-luvulle tultaessa, ja tilalle tulivat jalkatapit. Mopolla ja moottoripyörällä ei enää ollut suurtakaan eroa. - Kyllä mopo on yhtä kuin moottori ja polkimet. Ei tämä mikään jyrkkä kannanotto ole, mutta 60-lukuun päättyi minun mielestäni mopojen aika, Jussi Muotiala toteaa. 70-luvun mopedit muuttuivat arkisesta kulkuvälineistä nuorten liikkumiseen ja harrasteiden ajokeiksi. Uskollista mopedistikuntaa olivat edelleen postinkantajat, mittarinlukijat ja pappailmiön aiheuttajat eli ne varttuneemmat ihmiset, jotka eivät koskaan hankkineet ajokorttia. Vakuutettujen mopojen määrä väheni tasaisesti ja selvästi. Suomen klassinen mopedikausi oli ohi. (Olli J. Ojanen, Jussi Muotiala: Veteraanimopedit, Alfamer Kustannus Oy 2000)