Paul Osipow
* 1939

TIMO VALJAKKA: Miten sinusta tuli taiteilija?

PAUL OSIPOW: Äitini oli laittanut minut Karhulan taidekerhoon. Siellä sattui olemaan ohjaajana eräs Pauli Pankkonen, joka rupesi innostamaan minua. Hän ajatteli, että minusta pitäisi tulla taiteilija. Niin sitten luovuin muista tulevaisuuden suunnitelmistani, joista ajatus mainospiirtäjän urasta oli kehittynein.

TV: Ja sitten...

PO: Aloitin opintoni Suomen taideakatemian koulussa 19-vuotiaana vuonna 1958. Minua opettivat ensiksi Olavi Valavuori, toiseksi Tapani Raittila ja kolmanneksi Sam Vanni, joka muita ollenkaan väheksymättä oli minulle tärkein.

TV: Millaista suomalainen nykytaide oli tuohon aikaan?

PO: Suomalainen nykytaide oli hyvin perinteistä. Sen suuria nimiä olivat Aimo Kanerva ja Unto Koistinen ja veistäjistä Wäinö Aaltonen. Monet nuoret, esimerkiksi Laila Pullinen ja Jaakko Sievänen suuntasivat Italiaan ja tulivat informalismin myötä nopeasti suosituiksi eräänlaisina ”virallisina” uuden taiteen edustajina.

Toista linjaa edusti Sam Vannin porukka, Prisma-ryhmä ja sen edustama selkeästi älyllisempi ja kansainvälisesti tietoisempi modernistinen perinne.

Suomalainen informalismi oli aika hatarasti perillä kehityksestä, joka johti informalismiin. Se oli abstrakti versio suomalaisesta ekspressionismista. Siinä missä aikaisemmin oli ollut harmaita mökkejä, oli nyt harmaita viivoja. Unto Pusan ja Sam Vannin teokset edustivat selvästi rakenteellisempaa ja järjellisempää taidetta.

Timo Aallolle ja minulle hyvin tärkeä esikuva tuohon aikaan oli myös Ryhmä 4, johon kuuluivat Tor Arne, Erkki Hienonen, Kauko Hämäläinen ja Seppo Kärkkäinen ja joka edusti puhtaasti abstraktia maalaustaidetta.

TV: Mikä sinua itseäsi eniten kiinnosti?

PO: Minä matkustin usein, menin ensimmäisen kerran Pariisiin jo 1957. Juhana Blomstedt oli siellä 1959, jolloin kävin monissa hänen neuvomissaan paikoissa kuten Denise Renén galleriassa, jossa näin Victor Vasarelyn teoksia. Kävin myös museoissa, mutta elävimmät muistoni liittyvät jazzin kuuntelemiseen Storyville-nimisessä paikassa.

Vuonna 1960 näin Venetsian biennaalissa Alberto Giacomettin hienon veistosryhmän, joka teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. Yhdysvaltojen paviljongissa olivat Hans Hofmann ja Franz Kline, Ranskan paviljongissa Hans Hartung ja Tanskalla Richard Mortensen, joka oli minulle aika pitkään läheinen. Suomea edusti muuten Aimo Kanerva.

TV: Milloin tutustuit Maire Gullichseniin?

PO: Se oli varmaan siinä 1970-luvun lopussa. En kuitenkaan voi sanoa tunteneeni häntä kovin hyvin.

TV: Uskallatko kuitenkin luonnehtia häntä?

PO: Pidin hänen suoruudestaan. Muistan kerran kun Denise René oli käymässä Suomessa ja Maire oli kutsunut hänen kunniakseen joitakin taiteilijoita ravintola Bellevueen. Kaikki yrittivät olla hyvin fiksuja ja selittivät kilpaa mitä taide oikein on. Maire istui hiljaa ja kuunteli. Yhtäkkiä hän tarttui itseään haaroista ja sanoi, että taide tuntuu täällä silloin kun se on hyvää taidetta. Se oli raaka ele, mutta se oli myös vilpitön ja suora. Muiden jutuista en enää muista mitään.

Muuten minulla ei ollut paljoakaan yhteyttä Maireen. Minulle kaikkein tärkeintä ravintoa olivat kesäiset ulkomaanmatkat Tukholmaan ja Pariisiin. Niin sanoakseni kalastelimme Mairen kanssa samoilla vesillä, mutta hänen makunsa oli klassisempi. Minä olin kiinnostunut kaikesta uudesta, melkein varauksetta.

TV: Millainen suhde sinulla oli Vapaaseen Taidekouluun?

PO: Kävin vuoden Vapaata Taidekoulua samaan aikaan kun olin Akatemiassa, mutta käytännössä kävin lähinnä Pusan sommitteluluennoilla. Kaipasin selkeämpää teoreettista opetusta, jollaista Akatemiassa ei saanut. Vanni oli opettajana hyvin pragmaattinen. Ilmeisesti hän tietoisesti vältti teoreettista opetusta. Mutta ei Vapaa ollut ainoa kirkko, jossa minä kävin.

TV: Koulun linja muuttui kun Tor Arnesta tuli rehtori...

PO: Mitä Josef Albersin löytämiseen tulee, kuulin jo 1960-luvun lopussa, että hänen kirjansa oli Vapaassa ja sain Tor Arnen lainaamaan sen minulle yhdeksi kesäksi. Vuonna 1973 näin Albersia laajasti Pariisissa. Hans Hofmannia näin uudelleen Berkeleyssä syksyllä 1975.

TV: Maire Gullichsen oli aktiivisesti mukana Nykytaide ry:n toiminnassa ja järjesti myös itse merkittäviä kansainvälisiä näyttelyitä Suomessa. Onko mikään niistä jäänyt erityisesti mieleesi?

PO: Kyllähän minä kaikki näyttelyt katsoin, mutta eihän niistä aina tiennyt kuka ne oli järjestänyt. Minulle yksi tärkeimpiä näyttelyitä ikinä oli norjalaisen Ragnar Moltzaun kokoelman esittely Ateneumissa 1956. Tuo ranskalaisen maalaustaiteen klassikoita esitellyt näyttely oli kuitenkin varmaan Ateneumin itsensä järjestämä.

TV: Entä sitten Galerie Artek. Millaisia ajatuksia se tuo mieleesi?

PO: Artek oli paras galleria Helsingissä. Ensimmäinen siellä näkemäni näyttely oli Henri Toulouse-Lautrecin grafiikannäyttely. Muistan, että liftasin Karhulasta katsomaan sitä. Artek oli myös ensimmäinen kaupallinen galleria, jossa olen esiintynyt. Tämä tapahtui vuonna 1980.

TV: Onko mieleesi jäänyt erityisesti joitakin gallerian näyttelyitä?

PO: Enemmänkin kaveripohjalta muistan Stig Fredrikssonin punaiset pallot, joiden seassa oli rakastelevia pareja, Ahti Lavosen ensimmäiset hopeanväriset maalaukset sekä Jaakko Mannisen, lahjakkaan taiteilijan, jonka viina vei. Muistan myös useita Juhana Blomstedtin näyttelyitä, jotka silloin 1960-1980-luvuilla olivat merkittävää ravintoa minulle. Mutta pääruokani etsin muualta. Artek oli lähinnä kiva lisä.

TV: Entä sitten Porin taidemuseo, mikä sinusta on ollut sen merkitys?

PO: Se on hieno tila, mutta olen nähnyt siellä vain kolme neljä näyttelyä, joista yksi on oma retrospektiivinen näyttelyni ja toinen esitteli norjalaisen Erling Nebyn kokoelman. Porin taidemuseo on kaunis ja sympaattinen museo, mutta en minä sieltä koskaan mitään ravintoa ole mennyt hakemaan.

TV: Mikä on mielestäsi kaikkien näiden Maire Gullichsenin alkuun saattamien asioiden merkitys tämän päivän suomalaisessa taiteessa? Onko niillä ollut pysyvää vaikutusta vai onko se kaikki pelkkää historiaa?

PO: Artekia ei enää ole. Sen avantgardistinen perinne elää taiteilijoissa, jotka tänään ovat vähintään keski-ikäisiä kaikki ja osa suomalaisen kuvataiteen valtavirtaa jokainen. Onhan se kaiken kaikkiaan komea perinne, mutta onko sillä mitään merkitystä nuorille taiteilijoille, sitä en pysty sanomaan. Ehkä se parhaimmillaan on jotakin, jota vastaan nuoret voivat kapinoida.