Michael Hardt
Antonio Negri
Läpi Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän leviävää kansannousua tarkkailevat törmäävät erääseen haasteeseen: kuinka käsittää, ettei kyseessä ole toisinto lukuisista menneistä tapahtumista, vaan sarja ainutlaatuisia kokeiluja, jotka avaavat uusia poliittisia mahdollisuuksia? Nämä mahdollisuudet eivät rajoitu alueille, joissa ne syntyvät. Ne ovat merkityksellisiä vapaudelle ja demokratialle kaikkialla. Arabimaailman kamppailu tulee, toivoaksemme, olemaan tulevalle vuosikymmenelle se, mitä Etelä-Amerikan kamppailut olivat edelliselle: poliittisen kokeilun laboratorio, jossa voimakkaat kansanliikkeet kohtaavat edistykselliset hallitukset, kuten on tapahtunut Argentiinasta Venezuelaan ja Brasiliasta Boliviaan.
Arabien kapina on välittömästi saanut aikaan eräänlaisen ideologisen suursiivouksen. Se on pyyhkäissyt kerralla pois ne “kulttuurien yhteentörmäyksestä” puhuvat rasistiset väitteet, jotka sysäävät arabipolitiikan menneeseen. Tunisin, Kairon ja Benghazin väki murskaa poliittiset stereotyypit, joiden mukaan arabien on valittava maallisen diktaattorin ja fanaattisen teokraatin välillä. He murskaavat käsityksen siitä, että muslimit ovat syystä tai toisesta kykenemättömiä vapauteen ja demokratiaan. Jopa tapahtumien kutsuminen “vallankumouksiksi” tuntuu johtavan joitain harhaan: se saa heidät olettamaan, että tapahtumien on seurattava samaa kaavaa kuin vuosina 1789, 1917, tai jonain muuna hetkenä, jona eurooppalaiset ovat nousseet kuninkaitaan ja tsaarejaan vastaan.
Arabien kapina syttyi työttömyydestä ja kapinan keskiössä on korkeastikoulutettu nuoriso, joka on kunnianhimoista ja turhautunutta. Kyseessä on kansanosa, jolla on paljon yhteistä Lontoossa ja Roomassa mieltään osoittavien ja mellakoivien opiskelijoiden kanssa. Vaikka arabimaailman ensisijainen vaatimus on tyrannian ja autoriktaaristen hallitusten lopettaminen, niistä vapautuminen, on tämän yksittäisen huudon takana joukko sosiaalisia vaatimuksia, jotka liittyvät työhön ja elämään. Vaatimukset eivät koske ainoastaan riippuvuuden ja köyhyyden lopettamista, vaan myös vallan ja autonomian myöntämistä älykkäälle, kyvykkäälle kansalle. Zine al-Avidine Ben Alin, Hosni Mubarakin tai Muammar Gaddafin poistaminen vallasta on ainoastaan ensimmäinen askel.
Kapinan organisaatio muistuttaa jo vuosikymmenien ajan muualla näkemäämme: Seattlesta Buenos Airesiin ja Genovan kautta Bolivian Cochabambaan on kyseessä ollut horisontaalinen verkosto, jolla ei ole yhtä, keskeistä johtajaa. Perinteiset poliittiset oppositioelimet, puolueet tai järjestöt voivat osallistua verkostoon, mutta eivät ohjata sitä. Ulkopuoliset tarkkailijat ovat koettaneet räätälöidä Egyptin kansannousulle johtohahmoa alusta alkaen: kenties se on Mohamed ElBaradei, ehkä Googlen markkinointijohtaja Wael Ghonim. He pelkäävät, että Muslimiveljeskunta tai jokin toinen organisaatio ottaa tapahtumat haltuunsa. He eivät ymmärrä, että väki kykenee järjestäytymään ilman erityistä järjestyksen keskusta, ja että johtajan asettaminen tai perinteisen organisaatiomallin omaksuminen veisi siltä kaiken sen voiman. Facebookin, Youtuben ja Twitterin laaja osallisuus kapinaan ovat organisaatiomallin oire, eivät sen syy. Älykäs väestö kykenee käyttämään omaehtoiseen järjestäytymiseensä niitä välineitä, jotka heillä on saatavillaan. Sosiaaliset mediat ovat heidän tapansa ilmaista itseään.
Nämä järjestäytyneet verkostot kieltäytyvät keskittyneestä johtajuudesta. Silti niiden tulee hakea vahvistus vaatimuksilleen uudessa perustuslaillisessa prosessissa, jossa kapinan aktiivisimmat hahmot yhdistyvät laajempaan väestöön. Arabinuorten kapina ei todellakaan tähtää perinteisen liberaalin perustuslain asettamiseen, sillä se takaisi ainoastaan voimasuhteiden uudelleenjaon ja säännöllisen vaalikäytännön. Kapinassa pyritään uuteen demokratian muotoon: demokratiaan, joka sopii uusiin itseilmaisun tapoihin ja väen tarpeisiin. Ensimmäisenä tämän demokratian tulee sisältää sanan- ja ilmaisunvapauden perustuslaillinen tunnustus. Eikä tässä ole kysymys tavasta, jolla hallitseva media tyypillisesti vapautensa ymmärtää; kysymys ei ole hallitusten ja taloudellisen eliitin korruptiosta. Kyse on yhteisistä vapaudesta, joka näyttäytyy yhteisissä verkostoituneiden suhteiden kokemuksissa.
Kansannousun kipinä ei syntynyt ainoastaan laajalle levinneestä työttömyydestä ja köyhyydestä. Kapina syttyi varsinkin nuorten yleisestä turhautuneisuudesta, tukahdutetuista kyvyistä ja tukahdutetusta itseilmaisusta. On siis luotava radikaali perustuslaillinen vastaus, vastaus, joka hahmottelee yhteisen suunnitelman luonnonvarojen käyttämiseksi ja sosiaalisen tuotannon järjestämiseksi. Tämä on kynnys, jonka yli uusliberalismi ei pääse ja jolla kapitalismi asetetaan kyseenalaiseksi. Näihin tarpeisiin islamilainen hallinto on täysin epäsopiva vastaamaan. Kapina ei kosketa ainoastaan Pohjois-Afrikan tasapainoa ja Lähi-Itää, vaan yhtä lailla maailmanlaajuisen talousjärjestelmän hallinnointia.
Tästä versoo toivomme siitä, että arabimaailman taisteluiden kurimus muuttuisi Etelä-Amerikan kaltaiseksi: toivomme siitä, että se inspiroisi poliittisia liikkeitä ja herättäisi aluerajat ylittävän halun vapauteen ja demokratiaan. Jokainen kapina voi tietenkin epäonnistua: tyrannit voivat päästää valloilleen verisen sorron; sotilasjuntat voivat yrittää säilyttää vasemansa; perinteiset oppositiopuolueet kenties yrittävät ottaa liikkeen haltuunsa; uskonnolliset hierarkiat saattavat juonitella itsensä valtaan. Mutta valloilleen päästetyt poliittiset vaatimukset eivät tule kuolemaan. Ne ovat älykkään nuoren sukupolven ilmaus toisenlaisen elämän puolesta, elämän, jossa he voivat käyttää kaikkia kykyjään.
Niin pitkään kuin nuo vaatimukset ja tuo kaipuu elävät, taistelun kurimus jatkaa kiertämistään. Kysymys kuuluu: mitä nämä uudet vapauden ja demokratian kokeilut opettavat maailmanlaajuisesti tulevan vuosikymmenen aikana?
