Vaarallisilla vesillä

Kaksi sukeltajaa ui hiljakseen selkää Haverin avolouhoksessa. Mustine sukelluspukuineen ja valkeine kaasupulloineen he näyttävät pikemminkin valtavilta telkiltä kuin ihmisiltä. Punertavat kallionseinämät ympäröivät sata metriä leveää ympyränmuotoista kaivoskuoppaa.

Päästyään pohjoisrannan jyrkän seinämän luokse sukeltajat katoavat. Pintaan nousee vain kuplavana merkiksi siitä, että tamperelaiset sukellusharrastajat ovat matkalla kaivoksen uumeniin.

Miia Ketolainen, 27, sukeltaa Haverin maanalaiseen tunneliin ensi kertaa. Häntä jännittää. Haverin kaivoksessa on menehtynyt neljä sukeltajaa.

Opastajana toimii kokenut Haverin-kävijä Riku Kumpu, 40. Kumpu on laskeutunut entiseen kulta-kuparikaivokseen satoja kertoja.

Hänen sukelluslaitteidensa metalliosien kirkas nikkelikerros on kulunut pois, ja sen alta on paljastunut ruskea messinkipinta. Kaivoksen vesi on metallipitoista ja armottoman hapanta. Jos sitä nielaisee pienenkin kulauksen, suuhun tulee oksennuksen maku.

Tänään on tarkoitus selvittää, mitä Haverin vesi sisältää. Rannalla odottaa puolen litran kokoinen steriili muovipullo. Siihen otettava on tarkoitus ottaa vesinäyte, joka lähetetään laboratorioon, jossa siitä mitataan raskasmetallit.

Tykkien ja mitalien jälkeen

Talvivaara on herättänyt suomalaiset pohtimaan kaivosten päästöjä. Kuinka kauan suljetut kaivokset vaikuttavat ympäristöönsä? Vuosia vai vuosisatoja?

Tampereen lähellä Viljakkalassa sijaitseva Haverin kaivos on ollut suljettuna jo viisikymmentä vuotta, mutta sen päästöt jatkuvat aina vain.

Haverin historia on kunniakas. Jatkosodan aikana sen tuottamaa kultaa vietiin Ruotsiin ja valuutalla ostettiin tykkejä. Olojen rauhoituttua Haverin kulta kimalsi Helsingin olympialaisten mitaleissa.

Kun kalliosta louhitut kivet oli jauhettu hienoksi ja niistä oli erotettu kulta ja kupari, ylimääräinen rikastushiekka kasattiin viereisen Kirkkojärven rantaan. Jossain vaiheessa 1950-lukua järveä suojannut pato murtui, ja jätehiekkaa alettiin kipata suoraan järveen.

Kaivoksen lopettaessa toimintansa vuonna 1960 sen jälkeensä jättämä rikastushiekka peitti 20 hehtaarin kokoisen alueen.

Jätehiekassa käynnistyi pian sama kemiallinen prosessi, joka tapahtuu kiihdytettynä Talvivaaran bioliuotuskasoissa. Metallit alkoivat liueta, kun hiekassa oleva rikki kohtasi hapen ja veden. Ympäröiviin pohja- ja pintavesiin alkoi valua kuparia, kobolttia, nikkeliä ja sinkkiä.

Kuivina aikoina hiekkakenttä pölysi voimakkaasti. Haittaa yritettiin torjua kylvämällä alueelle ruista. Vilja ei kuitenkaan ottanut kasvaakseen happamassa maaperässä.

Pusikon sijaan alueen valtasivat kuplavolkkarit, minit ja pikkufiatit. Kentällä alettiin 1970-luvulla järjestää jokamiesluokan autokisoja.

Samoihin aikoihin toisen jännittävän urheilulajin harrastajat huomasivat, että louhos oli täyttynyt pohjavedellä. Sukeltajat alkoivat ottaa siellä itsestään mittaa.

Ei sovi sammakoille

Ketolainen ja Kumpu vähentävät sukelluspuvuistaan kaasua ja vajoavat yhä syvemmäs avoveteen. Laskeutuessaan louhokseen he pitävät katseen visusti valkeassa reittinarussa, joka on kiinnitetty kallionseinämään. Muuten he voisivat vahingossa kolhia itseään seinämän teräviin ulokkeisiin.

Tällä kertaa lampun valokeilaan ei osu eliön eliötä, mutta toisinaan sukeltajien seurana kelluu selällään makaavia kuolleita sammakoita.

Ei ole ihme, että louhosaltaan hapan jos vesi tappaa herkkäihoiset sammakot, kun sinkityt terästikkaatkin syöpyivät parissa vuodessa hajalle louhosaltaan happamassa vedessä. Niiden tilalle piti vaihtaa puiset tikkaat.

Kumpu rakastaa kaivossukellusta. Häntä eivät kiinnosta lämpimät trooppiset rannikkovedet ja värikkäät kalat, vaan pistorasiat, malmivaunujen kiskot, muinaisiin hisseihin osoittavat nuolet ja räjähdysainevaraston ovenkarmit, joita voi nähdä Haverin kaivoskäytävissä.

Jos Kumpu ei ole Haverissa, hän on jossain muussa suomalaisessa kaivoksessa tai tutkimassa Itämereen uponneita laivoja. Häntä vetää puoleensa paikkojen historia.

Luonnonvesiin verrattuna kaivoksilla on useita etuja. Merellä tarvitaan vene, eikä sinne voi lähteä kovin tuulisella säällä. Kaivoksilla on aina tarjolla syvää vettä helposti, automatkan ja muutaman tikapuun askeleen päässä. Jääkään ei hidasta sahalla ja kairalla varustautunutta sukeltajaporukkaa. Eniten Haverissa käydään talvisin, kun hylyille ei pääse. Viime vuonna sukelluksia tehtiin yli 500.

Viitisen vuotta sitten sukeltajat alkoivat tutustua tunneleihin aiempaa laajemmin. Kumpu kävi penkomassa Kansallisarkistosta kaivoksen vanhoja karttoja ja piirsi niistä Photoshopilla harrastajasukeltajille sopivia reittikarttoja. Sitten muutama Tampereen urheilusukeltajien aktiivi veti käytäviin vähä kerrallaan yhteensä kilometrin verran reittinarua.

Kun urakka oli kiivaimmillaan, Kumpu sukelsi Haveriin 85 kertaa yhden vuoden aikana. ”Siinä oli jotain samaa kuin vuoren valloituksessa. Menee paikkaan, jossa ei kukaan ole ennen sukeltanut. Siitä saa kicksejä”, hän muistelee.

Sakkapilvi peittää näkyvyyden

80 metrin syvyydessä odottaa yhä tunneleita, joihin Kumpukaan ei ole koskaan uinut. Tänään saa riittää pudottautuminen 35 metriin. Kumpu kierrättää Ketolaisen louhosaltaan ympäri ja esittelee tunnelien suuaukot. He etenevät sammakkopotkuin rauhallista näyteikkunakävelyn vauhtia. Osa kohteista jää piiloon, sillä näkyvyys on surkea.

Vaikka sukeltajien lamppujen teho vastaa noin sataa tavallista taskulamppua, se ei nyt auta. Vedessä leijuu maitomainen sakkakerros juuri tällä syvyydellä. Se on ilmeisesti kalkkia, jota kaadettiin kaivokseen 1990-luvulla. Kalkilla nostettiin veden pH-arvoa, jolloin metallihiukkaset saostuivat louhoksen pohjalle. Vesi oli melko puhdasta niin pitkään, kuin se pysyi emäksisenä.

Hiljattain veden pH-arvoksi mitattiin 2,8. Se tarkoittaa, että vesi on yhtä hapanta kuin etikka, niin hapanta että siihen liukenee metalleja kaivoksen seinämistä, maanalaisista tunneleista ja pohjasedimentistä.

Sukeltajat kertovat, että Haverin sakkapilvi käyttäytyy arvaamattomasti. Se ei katoa koskaan, mutta sen sijainti vaihtelee viikosta toiseen. Huonolla tuurilla tiheä sakka odottaa tunnelin mutkan takana.

Kumpu kertoo, että joskus näkyvyys on muuttunut yllättäen niin heikoksi, ettei hän ole erottanut, onko kaasupullojen painemittari kädessä etu- vai takaperin. Vaikka osa Haverissa sukeltamisen viehätystä on paikan haasteellisuus, kukaan ei mielellään liiku tunnelissa sokkona. Jos sakkapilvi yllättää, takaisinpäin lähdetään heti. ”Toisella kädellä otetaan edessä kulkevan kädestä kiinni ja toinen on narussa. Kosketuskontakti pitää olla koko ajan.”

Kumpu tietää, että tunnelin sortuminen on mahdollista. Hänen mielestään luolasukellus on silti varsin turvallinen laji. Louhokseen ei koskaan mennä yksin, vaan aina kaverin kanssa.

Kumpu ei pelkää myöskään Haverin vettä. Se saattaa kuivattaa naamaa ja värjätä viikset hetkellisesti raudanpunaisiksi, mutta Kumpu ei ole huomannut sen aiheuttavan mitään vakavaa.

Sakkaa on nyt ihailtu tarpeeksi. Kumpu ja Ketolainen nousevat vähän matkaa ylöspäin, missä häämöttää yksi aukko lisää. Tunnelilla on korkeutta vain metri. Kumpu ui luolaan ja Ketolainen seuraa perässä.

Oikea paikka uimakoululle?

Haverin jätehiekka-alueen raskasmetallipäästöt kasvoivat kaivoksen sulkemisen jälkeen. Ne saavuttivat huippunsa viiden vuoden kuluttua ja pysyivät sitten hyvin korkeina noin vuosikymmenen ajan. Läheisessä Kirkkojärvessä oli pahimmillaan 200 kertaa enemmän kuparia kuin luontaisesti, kertoo järven pohjasedimenttejä analysoinut geologi Annika Parviainen.

Sittemmin jätehiekan päästöt ovat vähentyneet. Kirkkojärvessä ei enää ole merkittävästi suurempia metallipitoisuuksia kuin muissa alueen järvissä.

Tilanne on kuitenkin yhä huono jätekentältä juoksevissa puroissa ja ojissa. Ympäristöviranomaisten vuonna 2012 ottamien näytteiden perusteella ojavesissä on eliöille myrkyllisiä määriä kuparia, nikkeliä, sinkkiä ja kobolttia.

Jätehiekan koostumuksesta kielii myös se, että hiekkakentällä ei edelleenkään kasva kuin vaivaista koivikkoa ja heinikkoa. Parviaisen mukaan päästöt voivat näkyä paikallisesti vielä kymmeniä tai satoja vuosia.

Parviainen julkaisi suljettujen kaivosten ympäristövaikutuksia käsittelevän väitöskirjansa vuonna 2012. Tutkimuksessaan hän perehtyi Haverin lisäksi lähistöllä sijaitsevan Ylöjärven Parosjärven entisen kupari-volframikaivoksen päästöihin. Parviainen havaitsi, että kaivokset eivät ole kaksosia keskenään. Kallioperän koostumus, jätteiden sijoitustapa ja luonnonolosuhteet tekevät kaivosten vaikutuksista uniikkeja.

Parosjärven tämänhetkinen ympäristökuormitus osoittautui huomattavasti vakavammaksi kuin Haverin. Parosjärveltä löytyi ainetta, jonka vaarallisuutta kukaan ei vähättele. Syöpää aiheuttavan arseenin pitoisuudet ovat siellä poikkeuksellisen isot.

Parosjärven kaivos toimi 1940-1960-luvuilla, kuten Haverikin. Toisin kuin Haverissa, Parosjärvellä metallipäästöt olivat suuret jo kaivoksen toimiessa. Ne alkoivat vähentyä olennaisesti vasta 20 vuoden kuluttua kaivoksen sulkemisesta.

Arseenin määrä ei kuitenkaan ole vähentynyt. Sen pitoisuus on kivunnut Parosjärven samannimisessä järvessä 1990-luvulta saakka. Alueella ei juoda omista kaivoista, vaan käytetään kunnan vettä.

Jätehiekkakentän alla olevaan pohjaveteen on liuennut arseenia jopa 14 400 mikrogrammaa litraan, mikä ylittää maailman terveysjärjestö WHO:n juomavesisuosituksen yli tuhatkertaisesti. Arseenin pitoisuudet ovat koholla myös muutaman kilometrin päässä olevassa pienessä järvessä.

Arseeni on kavala myrkky, koska se ei maistu eikä haise. Sen vaarallisuus kävi selväksi, kun ojavettä hörppinyttä karjaa kuoli kaivoksen naapurista.

Parosjärvellä pidettiin siitä huolimatta pitkään kunnan uimakoulua. Pari vuotta sitten alueen nykyinen maanomistaja, puolustusvoimat päätti järjestyshäiriöiden vuoksi kieltää rannan virkistyskäytön.

Parviainen pitää päätöstä hyvänä, koska polskivat lapset voivat helposti niellä arseenipitoista vettä. ”Itseäni huolestuttaisi laittaa omat lapset sinne uimaan”, hän sanoo.

Herää kysymys, onko myös Haverissa sukeltaminen uhkarohkeaa?

Vain omalla vastuulla

Kumpu ja Ketolainen etenevät nyt Haverin kallion sisässä. Matala käytävä laajenee pian avaraksi saliksi. Se on entinen malmivarasto, jonka katosta aukeava nostokuilu kohoaa 15 metrin päähän maanpinnalle. Salin sivulla on reikä, joka johtaa alaspäin menevään tunneliin. Kumpu on mennyt siitä ylös tai alas monta kertaa, mutta ei nyt. Piipahdus tähän Turistiluolaksi kutsuttuun käytävään on sopivan vaikea Ketolaisen ensivisiitiksi.

Sukeltajat kääntyvät ympäri. Paluumatkallakin on katsottava tarkasti eteensä, koska käytävän seinästä törröttää siihen kaivostyöläiseltä aikoinaan jumiintunut poranterä. Liian lähelle seiniä ei kannata uida muutenkaan, koska niiden sedimentti pölähtää herkästi samentamaan vettä jo ennen kuin räpylä edes hipaisee seinää.

Haverin näkyvyys on nykyisin heikko. Olosuhteet muuttuivat sen jälkeen, kun eräs malmiyhtiö kiinnostui kaivoksesta 1990-luvun lopulla ja tyhjennytti sen. Mitään ei kuitenkaan alettu porata, koska kullan maailmanmarkkinahinnata romahtivat. Allas jätettiin taas täyttymään, ja vuonna 2008 sukellus alkoi uudelleen.

Vanhat sukeltajat muistelevat kaiholla aikoja, jolloin louhosaltaan vesi oli kirkkaan turkoosia. 1980- ja 1990-luvuilla sukeltajia ramppasi Haverilla pääkaupunkiseutua myöten. Kaikki eivät olleet niin harjaantuneita sukeltajia kuin kaivoksessa pitäisi olla. Sen seurauksena Haverissa menehtyi neljä ihmistä.

Ensin kuoli espoolainen nainen vuonna 1987, sitten porilainen vapaasukeltaja vuonna 1990 ja viimeksi helsinkiläisveljekset vuonna 1993. Vapaasukeltaja löytyi hengettömänä pinnalta, ja laitesukeltajien ruumiit paikannettiin syvästä avovedestä. Heitä etsimään lähetettiin sukellusrobotti, mutta molemmilla kerroilla vainajat löysi lopulta sukeltaja.

Kumpu kertoo, että kaivoksella oli myös monia vähältä piti -tilanteita. Hän arvioi, että niiden syynä oli väärä varustus ja liian vähäinen koulutus.

”Silloin oli niin sanottuja sankarisukeltajia. Oli kova jätkä, jos oli käynyt kaivoksen pohjalla. Tuohon aikaan sukellettiin paineilmalla, ja ihmisille tuli syvyyshumala. Se vastaa sitä, että ottaisi ennen sukeltamista muutaman oluen.”

Nykyisin Haveriin pääsee vain erityisluvalla, ja portinvartijana toimivat sukellusseurat ovat tarkkoja siitä, että luoliin tullaan vasta monien kurssien jälkeen. Myös louhosalueen maanomistaja, Ylöjärven kaupunki, pitää varansa. Jokaisen sukeltajan on etukäteen allekirjoittava paperi, jonka mukaan sukellus tapahtuu omalla vastuulla.

Kaivossukeltajan tärkeimpiä ominaisuuksia ovat Kummun mielestä rauhallisuus ja harkitsevuus. Jos laitteet hajoavat, puku repeää tai sukeltajat huomaavat joutuneensa luolassa eksyksiin, hermojen on pysyttävä viileinäkurissa. Hätätilanteet ja sukellussuunnitelman muutokset täytyy osata kommunikoida kaverille ilman puhetta. ”Välillä tuntuu kuin veden alla olisi käynnissä viittomakieliset uutiset”, Kumpu hymähtää.

Mitä tapahtuikin, pintaan ei voi nousta suoraa päätä. Liian nopea nousu aiheuttaa sukeltajantaudin, joka voi olla hengenvaarallinen.

Kolmannes Ketolaisen ja Kummun tunnin kestävästä sukellusreissusta on varattu turvapysähdyksiin sovituissa syvyyksissä. Minuuttiaikataulu on varmuuden vuoksi kirjattu useaan paikkaan: Ketolaisen kädessä olevalle kirjoituslevylle ja Kummun sukelluspuvun taskussa kulkevaan muistivihkoon. Kaivoksen vesi on kellastuttanut vihkon sivujen reunat kuin se olisi aarrekartta.

Haverista tuskin löytyy piilotettuja kultaharkkoja, mutta arvoitus sillä on. Kukaan ei tiedä veden metallipitoisuutta. Asiaa ei ole tutkittu.

Metallit valuvat 30 kaivoksella

Haveri ja Parosjärvi eivät ole yksittäistapauksia. Ympäristöministeriön syksyllä 2013 julkaiseman raportin mukaan Suomessa on 30 suljettua kaivosta, joiden jätealueet muodostavat ympäristöriskin. Niistä jokaisessa riskinä ovat metallipitoiset valumavedet.

Kaivokset jäivät aikoinaan hunningolle, koska vaatimuksia niiden jälkihoidolle ei ollut. Kaivosteollisuudelta alettiin edellyttää ympäristölupia ja jälkihoitoa vasta 1990-luvun loppupuoliskolta lähtien. Merkittävä virstanpylväs oli rikastushiekan luokittelu jätteeksi. Asian naulasi korkein hallinto-oikeus niinkin hiljattain kuin vuonna 2004, kun se päätti, että sivukiven ja rikastushiekan läjitysalueet ovat kaatopaikkoja.

Kaivosasioita Pohjois-Karjalan ely-keskuksessa valvova Mari Heikkinen huomauttaa, että yhtiöiden voidaan katsoa olevan vastuussa myös vanhoista synneistään. Nyt viranomaiset ovat määränneet Outokumpu-yhtiön ryhtymään kunnostustöihin ja päästöjen ehkäisyyn kahdella suljetulla kaivoksella Pohjois-Karjalassa.

Ongelmallisimpia ovat kaivokset, joiden omistajaa ei enää ole olemassa. Haveria pyörittänyt Oy Vuoksenniska teki konkurssin vuosikymmeniä sitten, joten kaivosalueen kunnostustaakka on siirtynyt kunnalle.

Tarkkoja suunnitelmia saati hinta-arvioita ei ole vielä tehty, mutta kaivosten kunnostustyöt ovat helposti miljoonaluokan urakoita. Ylöjärven kaupungin ympäristöpäällikkö Pentti Keskitalo ei osaa sanoa, milloin kunnalla on varaa Haverin kunnostamiseen.

Parosjärvi puolestaan kuului Outokummulle, ja nykyään aluetta hallitsee puolustusvoimat. Pirkanmaan ely-keskus kartoittaa parhaillaan kaivoksen kunnostusmahdollisuuksia.

Lisähaittoja tuottava toiminta on sentään Ylöjärven molemmilla entisillä kaivoksilla vähentynyt. Moottoriurheilu lakkasi Haverin jätekentällä 2000-luvun alussa, ja puolustusvoimat siirsi Parosjärven hiekka-alueella tekemänsä räjäytyskokeet avomaalta betonin suojaan viime vuonna.

Rahaa oltava vuosikymmeniksi

Nykyisiin kaivoksiin verrattuina Haveri ja Parosjärvi olivat pieniä. Talvivaarassa louhittiin viime vuonna yhtä paljon kiveä runsaassa kuukaudessa kuin Haverissa koko sen parinkymmenen vuoden toiminta-aikana. Kittilän kultakaivoksessa irrotettiin yhtä iso kasa kiveä puolessa vuodessa.

Kaivosten ympäristövalvonta on 2000-luvulla kiristynyt radikaalisti, mutta toiminnassa on silti vaaransa. Ympäristöriskien suuruus on kaivosten jättimäisen koon vuoksi nykyään toista luokkaa kuin viime vuosisadalla. Silloinkin kun kaikki sujuu täydellisesti, toiminnasta aiheutuu väistämättä jonkin verran päästöjä.

”En usko, että missään tulee koskaan olemaan kokonaan päästövapaata kaivosta”, pohtii Haveria ja Parosjärveä tutkinut Annika Parviainen.

Kaivosten nykyisissä ympäristöluvissa huomioidaan se, että jätekiviin liittyvät kemialliset prosessit ovat pitkiä. Sulkemisen jälkeenkin yhtiöiden pitää tarkkailla ja puhdistaa valumavesiä niin kauan, kuin alueelta oletetaan syntyvän ympäristöhaittoja. Esimerkiksi Talvivaaran on seurattava päästöjä vähintään 30 vuotta.

Ympäristölle aiheutuvat mittavat vahingot ovat asia erikseen. Jos kalastaja menettää päästöjen vuoksi elantonsa tai asukkaan kaivovesi muuttuu juomakelvottomaksi, yhtiöllä tai sen konkurssipesällä on velvollisuus korvata vahingosta koituneet korvaus- ja ennallistamiskulut. Ellei rahoja saada perittyä aiheuttajalta, uhrien turvana on yhtiön lakisääteisesti ottama ympäristövahinkovakuutus. Järjestelmän avulla pystytään hoitamaan pienehköt ympäristökatastrofit. Yhden yrityksen ympäristövahinkovakuutuksesta voidaan maksaa korvauksia enintään 8,5 miljoonaa euroa vuodessa.

Talvivaarassa jätealueiden jälkikunnostukseen ja niiden tarkkailuun on varauduttu 32 miljoonan euron ympäristövakuudella. Kukaan ei vielä tiedä, mihin asti nämä varat riittävät, ja saadaanko tätäkään summaa käyttöön. Julkisuudessa esitettyjen arvioiden mukaan alueen siivoamiseen vesien puhdistukseen, lähijärvien kunnostukseen ja vuosikausien tarkkailuun saatetaan tarvita jopa 200 miljoonaa euroa.

Vahvaa tavaraa

Ensin tumman veden pinnan läpi välkähtävät lamppujen valokiilat ja valkeat kaasupullot. Sitten alkavat erottua sukeltajien selät, kädet ja räpylöiden pidentämät jalat. Kun Ketolainen ja Kumpu saavat naamansa pinnalle, he riuhtaisevat maskin pois kasvoiltaan ja päästävät pitkän huokauksen. Olipa virkistävä reissu! Työasiat eivät pyörineet mielessä hetkeäkään.

Toimittajan pyynnöstä Kumpu noutaa laiturin kupeesta, parin metrin syvyydestä vesinäytteen. Tulos saapuu laboratoriosta vajaan kahden viikon päästä. Vedessä on 179 mikrogrammaa kuparia, 100 mikrogrammaa kobolttia, 364 mikrogrammaa nikkeliä ja 341 mikrogrammaa sinkkiä litrassa. Pitoisuudet ovat samankaltaisia myös pintavedessä.

Suomen Ympäristökeskuksen erikoistutkija Jaakko Mannion mukaan metallipitoisuudet ovat suuria, eikä näin saastunutta vettä saisi virrata ympäristöön. Pitoisuudet ovat samaa luokkaa kuin esimerkiksi Talvivaaran alapuolisesta Kivijärvestä on mitattu.

Lisäksi Haverin vedessä on paljon radioaktiivista toriumia. Säteilyturvakeskuksen mukaan sitä on yleensä Suomen pohjavesissä alle 2 mikrogrammaa, mutta Haverissa pitoisuus on kivunnut 80 mikrogrammaan. Uraania vedessä ei ole kovin runsaasti.

Haverin altaasta laskee yksi oja Kirkkojärveen. Kaikeksi onneksi se ei ole kovin iso.

Sukeltajille Haverin metallipitoinen vesi ei aiheuta haittoja, kunhan vettä ei juo, kommentoi tutkimusprofessori Hannu Komulainen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Metallit eivät imeydy ihon läpi, eivätkä tällaiset mikrogrammojen pitoisuudet vielä puhkaisse nikkeliallergiaa.

Kuparia ja nikkeliä haitallisempaa urheilijoille on veden happamuus. Se ärsyttää ihoa. Kukaan ei yleensä ui vastaavassa nesteessä, sillä luonnonvesien happamuus jää noin tuhannesosaan Haverin lukemista. Pelkillä uimahousuilla louhosaltaalle ei kannattaisikaan lähteä. Sukeltajat ovat lähes kokonaan pukunsa suojissa, joten vain heidän kasvonsa alkavat punoittaa.

Jos sukeltajat saavat puolustusvoimilta mahdollisuuden, heille kelpaa myös Parosjärven arseenipitoinen vesi. Tuntemattomaan kaivokseen olisi hieno päästä sukeltamaan, vakuuttaa Kumpu.

Teksti ja kuvat on tuotettu Tampereen yliopiston journalistiikan opiskelijoiden kaivosaiheisessa työpajassa Tarinoita syvältä, jota on ohjannut vierailijaprofessori Elina Grundström.

TILAA Tekniikka&Talouden uutiskirje ja T&T autot-uutiskirje tästä.