Soitinoppi

Jousisoittimet

Jousisoittimissa ääni saadaan aikaan siten, että kieltä hangataan jousella, jolloin kitka saa kielen värähtelemään. Jousisoittimetkin ovat kielisoittimia, joten niitä voidaan myös näppäillä. Lähes kaikissa jousisoittimissa on kaikukoppa ja kaula otelautoineen.

Jousisoittimen rakenteesta esimerkkinä olkoon viulu. Siinä on n. 70 osaa, jotka valmistetaan huolellisesti valikoidusta puusta ja liimataan yhteen. Viulun kaikukoppa on n. 35 cm pitkä. Sen kansi ja pohja ovat hieman kuperia, ja ne tehdään kahdesta osasta. Koppaa ympäröivät n. 3 cm korkeat sarjat. Kaikukoppaan on kiinnitetty kaula, jonka jatkona on tappirasia viritystappeineen sekä kierukka. Kaulan ja kopan päällä on otelauta. Kielet on kiinnitetty alapäästään kielenpitimeen. Kaikukopan päällä on yläpinnaltaan kaareva talla, jonka ylitse kielet kulkevat. 1800-luvun alussa käyttöön otettiin vielä leukatuki, joka kiinnitetään sarjaan, jotta se ei vaimentaisi kannen värähtelyä.

Kopan sisällä on kaksi tärkeää osaa. Kanteen on liimattu bassopalkki matalimman kielen suuntaisesti tallan vasemman jalan alle, ja oikean jalan alla on pinna, ohut puikko, joka yhdistää kannen ja pohjan. Soitettaessa värähtely etenee kielestä tallaan ja sen vasemmasta jalasta koko kanteen bassopalkin välityksellä. Tallan oikeaa jalkaa vaimentaa pinna, mutta se taas välittää värähtelyn soittimen pohjaan. Kaikukopan vahvistama ääni tulee ulos kannen ääniaukoista.

Jotta osat värähtelisivät eri tavoin, viuluun käytetään monia eri puulaatuja. Kansi on useimmiten pehmeää kuusta, pohja kovempaa vaahteraa. Otelauta, viritystapit ja kielenpidin ovat eebenpuuta.

Viola da gamba, "polviviola", sai lopullisen muotonsa 1500-luvulla ja oli käytössä vielä barokin aikana, jopa erikokoisten gambojen yhtyeenä. Sen pehmeä ja vivahteikas ääni sopii hyvin yhtyemusiikkiin. Gamba on paksumpi, siinä on tasainen pohja, kopan hartiat ovat kapeat ja leveässä kaulassa on otenauhat. Kieliä on kuusi ja ne viritetään yhtä terssiä lukuun ottamatta kvartin välein. Gamboja pidetään polvien välissä ja niiden jousta alaotteella.

Jousi koostuu puuosasta ja jouhista. Hevosenhäntäjouhia on 150 –200yhtenä nippuna. Niissä käytetään hartsia kitkan suurentamiseksi. Jousen tyvikappaleessa eli frossissa on ruuvimekanismi, jolla säädetään jouhien kireyttä. Nykyaikainen jousi on ollut käytössä vasta n. 200 vuotta (Tourte).

Jousisoittimien soinnin kauneus, vivahteikkuus ja toisaalta mukautuvuus eri soittajien henkilökohtaiseen tulkintaan ovat tehneet niistä suosittuja. Esim. kullekin soittajalle ominainen vibrato vaikuttaa oleellisesti sointiin. Käytössä on myös suuri määrä eri soitto- ja artikulaatiotapoja: veto- ja työntöjousen vaihtelu, legato (sitoen), staccato (erotellen), détaché (jousen kulkusuuntaa joka sävelellä vaihtaen), tremolo (veto- ja työntöjousen nopea vuorottelu), martellato (sävelet selvästi toisitaan erotettuina jousen kärjellä), spiccato (pomppivalla jousella), ricochet (jousi heitetään kielelle ja se ponnahtaa ylös), sul ponticello (tallan vierestä), sul tasto (otelauden päältä), col legno (jousen puuosalla), kaksois- ja kolmoisotteet ja näppäily eli pizzicato (molemmilla käsillä!) sekä flageoletit eli huiluäänet. Myös sordiinoa voidaan käyttää.

Vibrato

Vibrato tulee italiankielen sanasta vibrare, joka merkitsee värisevää liikettä. Kysymyksessä on pieni, nopeudeltaan vaihteleva, edestakainen sävelkorkeuden muutos, jonka jousisoittaja tekee käsivarrellaan, ranteellaan, ja viime kädessä otelaudalla sormenpäällään. Kuulija kokee tämän soinnin laajenemisena. Vibrato on äänen värittämiskeino, tulkinnan osa.

Viulu

Viulu on käsityötaidon mestarinäyte. Sen muodot ja materiaalit on moneen kertaan kokeiltu, ja lähes jokaisella sen yksityiskohdalla on soinnillinen ja tekninen merkityksensä: esim. sillä, että viulu on keskeltä kapea, mikä helpottaa jousen käsittelyä. Nykyaikaiset viulut syrjäyttivät edeltäjänsä fiidelin ja rebekin renessanssin aikana.

Viulu mainitaan ensi kertaa nuoteissa G. Gabrielin teoksessa Sonata pian e forte. Kun sen ensin tummempi ääni muuttui kuuluisien soitinrakentajien – Salò, Amati ja hänen oppilaansa Stradivarius, Guarneri – ansiosta kirkkaammaksi, ilmeikkäämmäksi ja loisteliaammaksi, säveltäjienkin kiinnostus lisääntyi, ja he alkoivat kirjoittaa sille musiikkia entistä ahkerammin. Viulusta tuli 1600-luvun suosikkisoitin.

Viulun kvintin välein viritettävät kielet ovat g, d¹, a¹ ja e², ääniala g – e⁴, soittajasta riippuen.

Alttoviulu

Alttoviulu, it. viola, on luonnollisesti viulua, violino, suurempi, mutta sen kokoa ei ole vakioitu, kuten viulun. Eri instrumenttien kokoero voi olla jopa kymmenen senttiä. Alton ääni on lämmin ja soinnikas, mutta peittyy helposti, koska soitin on kvinttiä matalampaan viritykseensä c, g, d¹ ja a¹ suhteellisesti liian pieni (ks. mittojen vaikutus). Alttoviulu saattaa olla viuluperheen kantasoitin, mutta joka tapauksessa koko soitinsarja on syntynyt jokseenkin samaan aikaan.

Alttoviulun nuotit kirjoitetaan alttoklaaviin, joka sijoittaa c¹:n keskimmäiselle viivalle. Korkeimmat melodiat kirjoitetaan tavallisella G-avaimella.

Sello

Sello on viuluperheen matalin jäsen, viritykseltään oktaavia matalampi kuin alttoviulu. Toisin kuin polvien välissä pidettävä gamba sello tuetaan lattiaan piikkimäisellä tuella, piikillä eli stakkelilla. Sellon ääniala on C – f².

Soittimen huomattavan suuri koko ja viuluja suhteellisestikin suurempi paksuus eli tilavuus antaa äänelle kaikupohjan, joka parhaimmillaan tekee sellosta mahtavasti soivan ja samalla virtuoosisen loisteliaan soittimen. Se soveltuu laulaviin sooloihin ja taiturillisiin kuvioihin yhtä hyvin kuin kamarimusiikin bassosoittimeksi.

Kontrabasso

Kontrabasso kuuluu gambaperheeseen ja jäi orkesteriin vielä sittenkin, kun korkeamman äänialan jousisoittimiksi vakiintuivat barokin jälkeen viuluperheen jäsenet: viulu, alttoviulu ja sello. Kontrabasso ja sen nykyaikaiset seuraajat, bassokitarat, viritetään gambasuvun tapaan kvarteittain: E₁ (kontra-E), A₁, D, G. Nuotit kirjoitetaan oktaavia korkeammalle turhien ala-apuviivojen välttämiseksi. Varsinkin orkestereissa käytetään myös viisikielisiä bassoja, joiden alin kieli on yleensä C₁.

Basisteilla on kaksi jousenkäyttötapaa: saksalainen jousi eli alaote ja ranskalainen tapa, jossa jousta pidetään kiinni yläpuolelta kuten viulussa.

Sähkösoittimet

Sähkön käyttö musiikissa opittiin 1900-luvulla. Radiotekniikan kehitys 1920-luvulta alkaen ja varsinkin II maailmansodan jälkeen hyödynnettiin soitinrakennuksessa ja äänentoistossa. Sähkömagneettinen mikrofoni keksittiin 1930-luvulla, ja tietokonetekniikka tuli mukaan 1970-luvulla.

Sähkösoittimissa ääni voidaan synnyttää joko mekaanisesti tai sähköisesti, minkä jälkeen se voidaan haluttaessa käsitellä elektronisesti ja vahvistaa kuultavaksi kaiuttimien kautta. Laitteisto voidaan rakentaa kiinteästi soittimeen, tai se muodostaa oman kokonaisuutensa, jolla voi olla myös oma käyttäjänsä.

• Akustiset sähkösoittimet ovat tavallisia soittimia, joiden ääni vahvistetaan, mutta joilla voidaan myös soittaa ilman vahvistusta. Soittimeen asennetaan mikrofoni, joka välittää äänen vahvistimeen ja kaiuttimeen. Soittimen omaa akustista kaikukoppaa voidaan vaimentaa paremman äänentoiston saavuttamiseksi, ja tällöin puhutaan usein puoliakustisista soittimista
• Elektroakustisen soittimen ääni syntyy samoin mekaanisesti, mutta instrumentti itse ei soi ilman sähköistä vahvistusta (esim. sähkökitara)
• Täyselektronisen soittimen ääni myös synnytetään elektronisesti. Soittimessa ei siis ole yhtään akustista osaa (esim. sähköurut).

Vahvistamisen lisäksi ääntä voidaan sähköisesti muokata monin tavoin (esim. sähkökitaristien wah-wah -pedaali). Kaiun lisääminen on tavallisimpia äänen parantelun keinoja.

Kuunneltavaa soittimittain

(levyjen numerot viittaavat RMO:n kirjastoon)

Soitinopin alkuun

Perustason kurssin alkuun

Musiikkitiedon etusivulle