”Tuomas. Jos ja kun parisuhteessasi on riita, mies pyytää aina lopulta anteeksi. Aina. Ei ole väliä, oletko oikeassa vai väärässä. Mies pyytää anteeksi.”
Kaverini antoi minulle 15 vuotta sitten ohjeen selvitä heteroparisuhteen riidoista. Silloin nauratti. Enää ei. Koko maailma on nääs muuttunut lipevän matelun ja viestintätoimistojen käsikirjoittaman anteeksipyynnön dystopiaksi. Teeskentelemme anteeksipyyntöä, koska siitä on hyötyä.
Kaverini pointti oli, että pääsee helpommalla, kun sanoo sen a-sanan, vaikkei tarkoittaisi. Nainen on tyytyväinen, koska luulee voittaneensa riidan. Mies on tyytyväinen, koska selvisi yhdellä sanalla. Lapset ovat tyytyväisiä, koska ei pakata reppua viikon välein.
Ohje on samaan aikaan typerä ja nerokas. Kuten suosikkifilosofini Dr. Phil on sanonut, ”haluatko olla oikeassa vai haluatko olla onnellinen”. Valitsen itse noista kahdesta usein oikeassa olemisen. Mutta olenkin ääliö. Mutta en koskaan väärässä.
15 vuotta sitten epäreilu feikkianteeksipyyntö koski onneksi vain parisuhteita. Nyt elämme koko maailman suhteen samassa kauhuskenaariossa. On fiksuja ihmisiä, korkeissa asemissa, jotka sanovat hölmöjä juttuja. Ja heidän pitääkin pyytää anteeksi. Mutta on myös vahinkomöläytyksiä, jotka johtavat täysin kohtuuttomiin seurauksiin.
Esimerkiksi oululainen kaupunginvaltuutettu Riikka Moilanen kuvasi kahta Oulun kadulla lojuvaa alkoholistia ”ihmisroskaksi”. Suutuin ensin. Mutta sitten katsoin koko puheenvuoron. Tajusin, että Moilanen vain yritti käyttää kömpelöä aasinsiltaa.
Koska ihmiset rakastavat vihaa huomattavasti enemmän kuin rakkautta, Moilanen sai somessa hetkessä silmänsä mustiksi ja joutui eroamaan Oulun Pihlajalinnan toimarin paikalta. Se oli tietty viestinnällisesti fiksua Pihjalinnnalta. Mutta älyllistä tai reilua se ei ollut.
Meistä kovin moni möläyttelee asioita, joiden takia elämä menee päin raisiota pitkäksi aikaa. Kaikkein tuhoisin ja yleisin möläytys lienee ”tahdon”. Ja sen kumoamiseksi ei riitä edes anteeksianelu A-studiossa.
Moilasta pilkattiin tietysti myös väärästä anteeksipyynnöstä eli siitä, että hän pyysi anteeksi ”aiheuttamaansa mielipahaa”. Ei siis sanojaan. Tämä on klassinen esimerkki huonosta anteeksipyynnöstä. Ei pyydetä anteeksi tekoa, vaan kohua.
Nyt tähän kolumniin raahataan Ruotsinlaivan kokoinen ”mutta”. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että pyydäpäs vain siinä anteeksi, niin pääset helpolla. Mutta kun se osuu omalle kohdalle, se onkin mahdottomampaa. Jos ihmisellä on vahva oikeudentaju, on terveempää, ettei hän pyydä anteeksi asiaa, jota ei oikeasti kadu.
Opportunistihan pyytää anteeksi mitä vain, jotta saa säilyttää hyvän palkkansa. Siksi on urhean naisekasta, ettei Moilanen pyytänyt anteeksi, koska hän ei tehnyt mitään väärää. Okei, hän syyllistyi kömpelöön suomen kieleen. Mutta jos sitä pitäisi pyytää anteeksi, niin Suomessa ei olisi pian enää muita kolumnisteja kuin minä.
Nykyään anteeksipyynnöille on kriisiviestintätoimistojen manuaali. Siksi anteeksipyyntöorgiat ovat aina nopeita ja käsikirjoitettu ennalta-arvattavammin kuin Aki Kaurismäen kammottavat, elokuviksi kutsutut, vasemmistoliiton vaalimainokset.
Jotkut yritysjohtajat näyttelevät katuvaista paremmin kuin toiset. Asiakkaalle nöyrän valehtelu on kapitalismin kannalta järkevää. Mutta totta kai se on yhtä lailla valetta kuin tasavallan presidentimme mukanöyrä istuskelu kirjamessujen portaikossa, tietäen sen päätyvän kymmenille kamerakännyköille.
Julkisuus on nykyinen katolisten rippituoli. Ja pappina toimii viestintätoimistojen liian hyväpalkkainen konsultti. Me protestantit sen sijaan puhumme suoraan jumalalle. Martti Luther lanseerasi yleisen pappeuden. Jokainen meistä on pappi. Se on karmeaa, sillä silloinhan kuka tahansa voi antaa anteeksi. Se nimittäin tarkoittaa, että kuka tahansa voi loukkaantua mistä tahansa.
Loukkaantuminen kun ei tarkoita sitä, että olit oikeassa. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että sinä loukkaannuit.
Itse voin pyytää monesta asiasta anteeksi. Ja pyydän.
Anteeksi lasteni äidiltä, että petin sinua. Anteeksi, että olen nuorempana käyttänyt valtaa ja nöyryyttänyt ihmisiä. Pyydän anteeksi työkavereiltani, joille olen ollut töissä niin ilkeä, että käyttäytymiseni vertaaminen mulkkuun on loukkaus tuota ylvästä, kaunista ja yllättävän isoa elintä kohtaan. Anteeksi Jarkko Luoma, Riina Kullas, Laura Friman, Maria Veitola ja Roope Salminen.
Anteeksi lapseni. Olen saanut raivareita, ollut epäreilu ja poissaoleva ääliö.
Anteeksi Maaret Kallio, kun kutsuin sinua ihmiseksi muuttuneeksi sisustustyynyksi. Sinun kirjoituksistasi on monelle hyötyä. Anteeksi, että olen korjannut lukihäiriöisten kirjoitusvirheitä somessa, ihan vaan päteäkseni.
Anteeksi, että olen mielistellyt vasemmistolaisia, enkä ole ollut älyllisesti rehellinen, koska en ole jaksanut lähteä vastaamana typeriin väitteisiinne. Anteeksi, etten ole sanonut suoraan mitä ajattelen nykyajan yliopistojen ääliömäisistä muotitermeistä, kuten ”toksisesta maskuliinisuudesta” tai ”kulttuurisesta omimisesta”.
Anteeksi, että olen ollut välillä ääliö tyttöystävälleni Sallille, joka on ollut minulle ihana. Rakastan sinua. Muutit elämäni. En tiennyt kaltaisiasi edes olevan.
Annan nyt yleisen anteeksipyyntöohjeen. Älä ikinä pyydä anteeksi, jos et tarkoita sitä.
En voi pyytää anteeksi monia asioita. En varsinkaan sitä, että olen pilkannut kolumneissani Arto Nybergiä.
Hän on ollut minua kohtaan m*lkku. Anteeksi kaikki maailman penikset.
Kun kerran tuurasin Arto Nybergiä hänen polvileikkauksensa aikana, ”Artsi” ei kateuksissaan voinut sietää sitä. Nyberg pilkkasi minua Ilta-Sanomien haastattelussa sanomalla, että kohta ohjelman juontaja varmaan valitaan arpomalla.
Senkin ylimielinen saasta! Olin haastattelijana parempi kuin sinä.
Toivottavasti Nyberg joutuu lusimaan elinkautisen Birkenstock-sandaaleissa Yleisradion käytävillä. Ja niinhän hän joutuukin, vaikkei siellä töissä olekaan. Jumala on siis ehkä sittenkin olemassa. Buahahahahahahahhaha! Inshallah.
Anteeksipyynnöstä on tullut nykyajan sirkus. Ihmisellä on taipumus ajatella, että tyyppi, jolla on toinen ideologia ja maailmankatsomus jotenkin ”huijaa”. Ja että taustalla on pahoja aikomuksia. Näin ajattelee oikeistolainen vasemmistolaisesta ja vasemmistolainen oikeistolaisesta
Miehille annetaan enemmän anteeksi törkeyttä, koska naisen tehdasasetus on ennakkoluuloissamme empaattinen. Esimerkiksi Maria Veitolan kysymänä sama kysymys koetaan ”vittuiluna”, kun taas minun suustani sitä pidetään hauskanä ”läppänä”. Tämä on sovinistinen maailma.
Jos ihminen osoittaa katuvaisuutta, häntä saatetaan vaatia paradoksaalisesti vielä pahemmin tilille sanoistaan. Jörn Donnerin kaltainen ”möläyttelijä” taas voi jatkaa murisemistaan yleisön korville, jotka ovat kuuroutuneempia kuin Donnerin omat.
Ihmiset alkavat kiusata sitä, joka itkee. Tai vaikuttaa epävarmalta.
Jos edelleen järjestettäisiin julkisia jalkapuita ja kivityksiä, alettaisiin puuhata mielenosoituksia ja Amnesty tietysti innoissaan rahankeruukampanjoita. Suuri osa ihmisistä kuitenkin juoksisi helmat hampaissa katsomaan ja hurraamaan. Isoja kiviä kaivelisivat innokkaimmin juuri ne, joilla ei ole mitään muuta kuin yleisön rooli.
Ihmiset haluavat edelleen jalkapuita ja julkisia kivityksiä, mutta koska poliisi puuttuisi peliin, täytyy mestaus suorittaa kuvainnollisesti ja sähköisten viestimien välillä. Nykyään ihmiset raahataan studioon pyytämään anteeksi rikoksiaan yhteiskuntaa vastaan. Ja siis myös uhrittomia rikoksia.
Tabujen summa on vakio: 50-luvulla se oli esim. seksi tai mielenterveysongelma. Nykyään taas….No enhän sitä uskalla tässä sanoa, koska joutuisin pyytämään anteeksi. Kiitos silti kun luit lopppuun. Ja haista v*ttu.
Anteeksi.
T.E:” Nyberg pilkkasi minua Ilta-Sanomien haastattelussa sanomalla, että kohta ohjelman juontaja varmaan valitaan arpomalla.”
Nyt taustoittuu E:n usein toistuvat herjat Nybergistä. Jokainen kokee elämässään vastaavanlaisia tilanteita, jotka vastaavat suuruusluokassaan henkilölle samaa kuin tuo kyseinen tapaus. Itse en jää märehtimään ja kostamaan moisia. Ajattelen olevani parempi kuin tuollaisen jullikan tehnyt, sillä hänen täytyi lähteä nollaamaan minua. Tuo ihminen osoittaa heikommuutensa.
Saan tuollaisista keisseistä buustia ja rinta on hetken kaarella. Ei todellakaan kannata tuhlata hermoenergiaa asian vatvomiseen saatika kostamiseen. Sellainen on osoitus pienestä ihmisestä.
Tuomaksen pohdinnat saivat pohtimaan…ja kysymään…?
Esim. Onko Tuomas Enbuske todella tulevaisuuden ja nuorempien yleisöjen tv-kasvo ja haastattelija ja Arto Nyberg vanhanliiton toimittaja ja vanhemman yleisön puhuttelija?
– Kieltämättä Ylen yksi suurimpia haasteita on nuorempien mieltymykset ja mediakäyttäyminen, mutta vielä ratkaisee ilmeisesti katsojaluvut-vallankin nuorempien hömppäkanavilla-ja ohjelmissa. Vanhemmat jaksavat vielä asiaa, yhteiskuntaa, politiikkaa.
Anteeksipyyntökuvioista olen samaa mieltä. Joskus lankesin itsekin päättämään riidat automaattisesti anteeksipyyntööni, vaikka sisimmässäni koin että vähintäin tasan oli syyt.
Vanhempana opin, että ellei vastapuolena satu olemaan fiksu joka pyytää anteeksi myös omalta osaltaan, niin en minäkään kokonaan syylliseksi suostu ja ilmottaudu.
Ennen opeteltiin hokemaan mahdollisimma usein, että minä rakastan sinua.
Sittemmin on rinnalle tullut muille kuin kumppanillekin suunnattu hokema:
”Olet minulle/meille rakas.”
Sitäkin kuulee hoettavan niin paljon, että mahdetaanko aina oikeasti mitään tarkoittaakaan?
”Annan nyt yleisen anteeksipyyntöohjeen. Älä ikinä pyydä anteeksi, jos et tarkoita sitä.”
Älä myöskään anna anteeksi, jos et todella tarkoita sitä. Ei todellakaan ole pakko antaa anteeksi vaikka toinen sitä pyytää.
Joskus on todettu-”haista home”. Mikään ei ole enää kuin ennen.
Anteeksi, etten ole koskaan katsonut TV shoytäsi, joka on riippumattomienkin arvioiden mukaan euroopan paras.
Jo lastenkasvatusoppaissa sanotaan, että älä pakota lasta pyytämään anteeksi jos ei oikeasti tarkoita, koska siitä tulee tapa jolla pääsee pois tilanteesta ilman oikeaa vastuuta teoista.
Tuomas Enbusken ongelma ja tragedia on se, että kukaan ei ole koskaan nimittänyt häntä älyköksi. Se on tragedia siksi, että se on ainoa määre, jonka TE on aina halunnut itseensä liitettävän, ja hän kokee itsensä epäonnistuneeksi kun niin ei ole käynyt. Syystäkin.
Tilanteen korjatakseen hän tekee kaiken voitavansa vain oman älykkyytensä esiin nostamiseksi, lainkaan tajuamatta sitä, että se tekee hänestä pellen, ei älykköä. Todellinen älykkö ei puhu itsestään eikä tee itsestään numeroa, saati mensan testistään.
Eri alojen johtaviksi älyköiksi, julkuiksi ja guruiksi on, vallankin kaupallisilla kanavilla tunkua ja pyrkyä.
– Todelliset osaajat ja gurut eivät tarvitse imagon rakentajia, eikä personal trainereita he ovat taidoiltaan, tiedoiltaan ja sivistystasoltaan parhaita vertaistensa joukossa.
”Anteeksi lapseni. Olen saanut raivareita, ollut epäreilu ja poissaoleva ääliö.”
Kumpikohan mahtaa olla lasten kannalta pahempi: läsnäoleva vai poissaoleva ääliö?
Anteeksipyynnölle ja- annolle ei tahdo löytyä selkeitä ohjeita muualta kuin Raamatusta. (Ei ainakan lakikirjoista.) Perusperiaate on käsittääkseni että ”anteeksi olette saneet, anteeksi myös antakaa”. Jostakin muistan luvun 70 kertaa 7 kertaa.
(Ainoa asia tai synti mitä ei voi saada anteeksi on Pyhän Hengen pilkka.)
Että käsittääkseni kristityn tulee hyväksyä kaikki anteeksipyynnöt.
Jokaisella on tietysti oma arvomaailmansa; ja tapansa suhtautua tähän mielestäni abstraktiin käsitteeseen.
…Eli jos tulet sekoittaneesi omat ja ”firman” varat ja edut virka, tai työpaikassasi
niin anteeksi…?
Tai jos edusmasi hallituspuolue on kurmmootanut etupäässä köyhiä, vähäosaisia ja ”alämäntapatyöttömiä”, niin anteeksi ja herran rauhaa…?
Tai jos sata vuotta sitten valkoiset voittajat tulivat lahdanneeksi tuhansia, vielä sisällissodan jo päätyttyäkin-kostoksi, niin anteeksi vain vain lahdattujen jälkipolville…?
Tai jos edustamasi, hengellisen kodin ”johtohenkilöt” tulivat hyväksi käyttäneeksi kymmeniä ja satoja lapsia ja nuoria, niin anteeksi…ja kun kerran on jumalan edessä on anteeksi pyydetty ja saatu, niin ”asiaan” ei onää palata-eik va?!? ( armo ja arnmahdus)
Voin antaa Embuskelle anteeksi hänen törkyisiä kirjoituksiaan, mutta en voi niitä ikinä unohtaa, valitettavasti. Minun anteeksianto ei muuta hänen ominaisuuksiaan tai tapojaan ilmaista iteseään. Minun anteeksianto ei poista kirjoituusten kohteiden pahaa mieltä ja harmitusta. Annan kerran anteeksi, mutta en kahdesti samasta asiasta. Anteeksianto on toinen mahdollisuus. Mutta senkin jälkeen jää mieleen asumaan tietty varautuneisuus. Milloin hän taas tölväisee, milloin kirjoittaa loukkaavasti ja pahoittaa mieliä. Anteeksiannolla voi paikata reiän ihmissuhteessa, mutta uuden ja ehjän veroista siitä ei enää tule. Nittan.
Liekö ruotsinlaivat kuitenkin pienellä alkukirjaimella?
Mielummin katsoisin Enbuskea kuin Nybergiä. En pyydä sitä anteeksi.
mikä pointi tää oli kun vertasit näitä kahta ihan tarpeettomasti kun molemmilla on hyvä ohjelma.
Tuomas älä sure vanhemmuuden torvelointia sillä en ole kuullut yhtään perhettä ,jossa vanhemmat ei olisi täysiä torveloita jossain vaiheessa lasten kasvatusta. Siinä pitää olla vain pitkä johdonmukainen toiminta niin torvelointi muuttuu vähitellen kunnioitukseksi.
Tuomas, entisenä Kokoomuslaisena, jota hän ei vieläkään ole pyytänyt anteeksi, ihailee suuresti USA:laista Dr Billiä.
Jos hän tuntisi Saksalaisen Freudin paremmin, hän myöntäisi
Oululaisen Terveysyrityksen toimitusjohtajan tehneen Freudilaisen lipsautuksen puhuessaan ihmisroskasta. Eli puhujan todellinen asenne livahti ulos julkisuuteen.
Minäkin ihmettelen miksi Nybergin haastatteluja jaksetaan pitää parhaaseen katseluaikaan.
Hän vaikutta jo itsekin kyllästyneeltä koko touhuun.
Monen mielenkiintoisen henkilön aika menee yksinpuheluun. Toimittajan vain kehuskellessa vierastaan.
Mistä moinen kaunasi Sauli Niinistöä kohtaan? Jos muistellaan aikaa, kun Sauli ei vielä ollut presidentti, niin täytyy näin vasurina sanoa, että hän oli ehdottomasti järkevin oikeistopoliitikko. Hänellä oli älyä, maalaisjärkeä ja empatiaa myös heikompia kohtaan. Ja se oli harvinaista oikeistosiivessä. Ehkä Sauli on sellainen, koska elämä on koulinut häntä raskaalla kädellä. Kokemukset viisastuttavat. Ja sitten tästä fiksusta kaverista tuli pressa. Okei, myönnän myös, että kun kansansuosio alkaa olla 70 prossam luokkaa, niin tulee hiukan outo olo, ja tekee mieli tiputtaa häntä pari pykälää alemmas. Mutta sitten, kun muistelen historiaa, niin näen, että tälle varsin viisaan miehen uralle presidenttiys on looginen päätepiste, eikä presidenttiys millään tavalla vähennä hänen aiempia saavutuksiaan tai huononna häntä henkilönä.
Anteeksi, mutta miksi kommenttiani ei julkaista tässä? Mielipidettäni, että minusta Moilasen möläytykset eivät olleet vahinkoja.
Minua tässä anteeksipyyntö-aikakaudessa (joka ei ole nyt niin iso ongelma kun joksi kirjoittaja sen kokee) rassaa sen epäaitous, Enbuskea lainatakseni, poseeraaminen.
Harva asia tuottaa niin vastenmielistä löyhkää kun teeskennelty pahoittelu. Lukuisat julkiset pahoittelut ja anteeksipyynnöt ovat ilmiselvästi muusta kuin henkilöiden omasta tunnosta kumpuavia.
Aku Louhimies pyysi anteeksi, mutta suurella todennäköisyydellä hän oli lähinnä pahoillaan siitä että 1980-luku on lopullisesti taaksejäänyt aikakausi joilloin hänen harjoittaamansa vallankäyttöä ymmärrettiin ja hyväksyttiin yleisesti.
Riikka Moilanen oli oikeastaan pahoillaan siitä että hän mokasi, eli sanoi mitä ajatteli, eikä ajatellut mitä sanoi. Sen takia häneltä meni hyvä asema etuineen.
Populaarikulttuuri on vahva asenteiden ja käytöksen muokkaaja, vaikka moni haluaa tämän kiistää. Likainen Harry oli aikoinaan suosituin leffapoliisi, sillä hän teki sitä mistä moni katselija unelmoi, paukutti rikollisia kylmäksi. ”Tuollaisia poliiseja tarvittaisiin” olen kuullut sanottavan lukemattomia kertoja.
2000-luvulla Tv-sarjat Dr. House ja The Sopranos hurmasivat katosjia tylyllä ja anteeksipyytämättömällä sävyllään.
House saa mitä vaan anteeksi, sillä hän on niin kertakaikkinen nero alallaan. Ilkeästä ja muiden tunteista piittamattomasta käytöksestä on tehty jonkunlainen ylvertaisen älyn symboli.
Tony Sopranon äijätyyli iskee niinikään. Vaikka hän on ilmiselvä ammattirikollinen ja paatunut murhamies, niin hänen avoimen rasistinen ja homovastainen öykkäriasenne kiehtoo monia. Samoin hänen ympärillään rellestevän ”rottalauman”.
2001 9/11 jälkeen maailma on muuttunut monella tapaa epäilyttäväksi eikä ihmisillä ole enää oikeasti kivaa. ”Little House On The Prarie” ja We Are The World ei enää kiinnosta. Loputon F-sanojen virta ja moninkertaiseksi lisääntynyt eläimellisen primitiivinen väkivalta valikoituu terapiamuodoksi. Ihmisillä on paha olla, jolloinen hyvyys lentää roskiin ja pahuus otetaan tilalle.
Arto Nybergistä jaan Enbusken näkemyksen täysin. Kuinka ihmeessä hän voi yhä olla TV.ssä.
En jaksa kuunnella, ja harvoin luenkaan, Tuomasta, koska uskon hänen kärsivän Dunning-Krüger-syndroomasta. Älykäs ihminen, joka ei koskaan uskaltanut, tai pystynyt, hakeutumaan akateemisiin opintoihin, vaan myötähäpeää herättävästi luulee osaavansa enemmän kuin osaa.
Minusta hänen kirjoituksissaan heijastuu vahvaa tyytymättömyyttä itseensä sekä älylliseltä osiolta, että fyysisiltä mittareiltaan. Kärkevä itseironia on seuraava askel tekovaatimattomuudesta ja itsevähättelystä, joka seuraavassa virkkeessä voi kääntyä räjähtäväksi kaikkitietävyydeksi. Blogisti on ottanut jumalan oikeudekseen langettaa tuomionsa kaikille, jotka häntä sattuvat ärsyttämään. Ja samalla tulee välillä luvattua liikaakin, kuten taannoinen Tami-haaste, joka jäi sitten toteutumatta. Realismi palaa ja toimii suojelusenkelinä.
Kirjoitusvirheitä vilisevässä kolumnissaan Enbuske pyytää anteeksi sitä, että on korjannut lukihäiriöisten kirjoitusvirheitä somessa. Sietääkin pyytää…