• Capitalism: A Love Story. Ohjaaja Michael Moore. Kinopalatsi 4. K7, 2 h 10 min.

Ruohonjuuritasolta maailman nurinkurisuutta räksyttävän Michael Mooren kyltymättömyys haukata yhä suurempia paloja vääryyksien paisuvasta pullataikinasta on houkutellut hänet entistä hätiköidympiin systeemiä hutkiviin iskuihin.

Koulusurmista kimmokkeensa saanut ja jenkkien asehulluuteen rajoittunut Bowling for Columbine (2002) on edelleen lippalakkijournalistin terävin tuotos. Sen jälkeen Yhdysvaltojen sotkeutumista terrorismin vastaiseen sotaan äimistellyt Fahrenheit 9/11 (2004) palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla. Amerikkalaisen terveydenhuollon räikeitä vinoutumia käsitellyt Sicko (2007) toisteli jo poliitikkojen vaaliteemoissaan toteamia puutteita ja fraaseja vailla korjaavia ehdotuksia.

Uudessa dokumentissaan Moore ottaa tähtäimeensä koko kapitalistisen järjestelmän, jonka etuja tai haittoja ovat ruotineet häntä paljon pätevämmät tutkijat, ekonomistit ja filosofit. Syvän talouslaman takia aihe on ajankohtainen. Rahamarkkinoiden romahduksesta on helppo syyttää entisiä presidenttejä, pörssiheilahduksia hyödyntäviä uhkapelureita, jättivoittoja tahkoavia suuryhtiöitä, ahneita investointipankkeja sekä valtionvarainministeriön kieroja virkamiehiä.

Kahteen tuntiin runtattuna pakettina kapitalismin kaaoksesta jää katsojan käteen kuitenkin enemmän kateutta lietsovia kysymyksiä kuin veronmaksajien varat vieneen suuren puhalluksen asiallisia yhteenvetoja ja selkeitä johtopäätöksiä.

Michael Moore on omaksunut roolinsa kansakunnan hovinarrina, jonka tehtäviin ei kuulu puuttua rakenteellisiin virheisiin vaan sivaltaa satiirin ruoskalla niiden seurauksia. Jos hänen populistinen meuhkaamisensa viihdyttää suurta yleisöä, vetää huomion demokratian toimimattomuuteen ja täyttää omat taskut taaloilla, kaikki tahot ovat kassamenestykseen tyytyväisiä.

Muovatessaan hokemiaan perihollywoodilaiseksi melodraamaksi hän manipuloi taitavasti vanhoilla filmikatkelmilla, mutta myös taktikoi häikäilemättä yksityisten ihmisten ahdingoilla tai itsekeskeisillä tempauksillaan. Hänen tuulimyllyjä huitelevan hahmonsa tragikoomisuus tiivistyy parissa jaksossa. Eristäessään Wall Streetin pörssirakennukset poliisiteipillä rikospaikkana tai hakiessaan panssariautolla pankeilta miljoonakorvauksia talonsa ja tavaransa menettäneille uusköyhille Moore on vain huutavan ääni korvessa.

Sukupolvien takoma luja usko yrittämisen vapauteen, kovaan kilpailuun, amerikkalaiseen unelmaan ja elämäntapaan on Yhdysvalloissa tehokkaasti tukkinut korvat todellisilta muutospaineilta. Finanssikriisiä väistämättä seuraava pääomavetoinen buumi viimeistään sokaisee halvoilla lainoilla keinottelijat kun kiinteistöt ja osakkeet nousevat taas pilviin.

Jokainen onnenonkija luulee silloin kahmivansa rikkauksia ja korjaavansa kapitalismin kypsiä hedelmiä. Goldman Sachsin kaltaiset yksityiset pankkilaitokset voivat turvallisesti jatkaa miljardibonuksien jakamista omistajilleen piittaamatta rahtuakaan Michael Mooren häiriköinneistä. Aika näyttää onko Barack Obama se messias, joka lunastaa Franklin Rooseveltin julistaman toisen perustuslain lupaukset työttömyydestä ja kohtuullisesta toimeentulosta ilman oikeaa vallankumousta.