Arno Forsius

Antiikin ajan käsityksiä mielisairauksista

Psyyken häiriöiden perusteista

Antiikin ajan Kreikassa 500–400 -luvuilla eKr. muotoutunut humoraalioppi pyrki ensimmäisen kerran selittämään sairaudet ensisijaisesti luonnollisista syistä johtuviksi. Silloisen lääketieteen perustana ollut humoraalioppi perustui elimistön neljän perusnesteen veren, (keltaisen) sapen, mustan sapen ja liman määrien välillä vallitseviin suhteisiin. Tässä on aiheellista todeta, että elimistössä ei ole todellisuudessa mustaa sappea. Sen nimen kreikkalaiset olivat antaneet pernan keskellä todetulle tummalle nesteelle, jonka todettiin vasta paljon myöhemmin muodostuvan veren punasolujen hajoamisen seurauksena.

Jos perusnesteiden suhteet olivat oikeat, vallitsi eukrasia ja siitä seurannut terveys, jos taas suhteet olivat häiriintyneet, vallitsi dyskrasia ja siitä aiheutunut sairaudentila. Tämän käsityksen mukaan oli olemassa vain yleinen sairaudentila eikä mitään erityisesti määriteltäviä sairauksia. Sairauden eli humoraalisen dyskrasian aiheuttajina pidettiin sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä. Sisäisiksi katsottiin mm. ruokavalio ja liikunta, ulkoisiksi mm. ilmasto, tuulet ja vuodenajat. Jo Hippokrates (460–377 eKr.) mainitsi, että myös voimakkaat mielenliikutukset voivat aiheuttaa ruumiillista sairautta. Varsinaisesti Roomassa toiminut Claudios Galenos (n. 129–200 jKr.) toi tunteiden merkityksen lääketieteeseen ja korosti niiden huomioon ottamista tautien synnyssä ja parantamisessa. Tämä näkyi myös Galenoksen muokkaamassa humoraaliopin suuntauksessa eli temperamenttiopissa, joka liittyi perusnesteiden laatuominaisuuksiin.

Psyykkiset oireet ja sairaudet selitettiin humoraaliopin avulla somaattisin perustein. Oireyhtymien erotteleminen oli vaikeaa ja niissä esiintyi runsaasti päällekkäisyyksiä. Kaikki perusnesteet vaikuttivat omalla tavallaan niiden välisen tasapainon häiriintymiseen ja siitä johtuneisiin mielialan muutoksiin. Tärkeimmän merkityksen perusnesteistä tässä suhteessa saivat lima ja musta sappi. Perusnesteiden häiriön uskottiin ilmenevän eräiden tärkeiden elinten välityksellä. Sekavuustila eli phrenitis (kreik., aivotulehdus) liitettiin aivoihin ja ymmärrykseen (kreik. phren, ymmärrys), raskasmielisyys eli melankolia (kreik. melanchole, musta sappi) pernaan, ja naisen psyyken häilyvyys eli hysteria (kreik. hysteron, kohtu) kohtuun. Raivoaminen eli mania (kreik., raivoaminen) tarkoitti yleistä mielenhäiriötä, joka ei liittynyt suoraan mihinkään yksittäiseen elimeen. Hypokondria (kreik. hypo, alla; khondros, pala, rusto, erityisesti rintalastan rusto-osa) oli roomalaisen Galenoksen luoma käsite, joka tarkoitti alun perin epämääräisiä rinnan alla ja vatsan yläosassa esiintyviä vaivoja. Ne yhdistettiin myöhemmin luulotautisuuteen ja pernan häiriöihin.

Psyyken häiriöiden lajeista

Mania esiintyi monissa eri muodoissa, mutta sen syynä oli aina pitkäaikainen ja täydellinen mielen muutos, johon ei liittynyt kuumeilua. Tautiin sairastuivat erityisesti ne, jotka ovat luonteeltaan kärttyisiä, kiukkuisia, aktiivisia, ylimielisiä, iloisia ja leikkimielisiä. Samoin siihen voivat sairastuivat ne, joiden luonne oli edellisille vastakkainen, kuten sävyisät, veltot, hidastuumaiset, työteliäät ja oppimansa muistavat. Edelliset mainituista olivat taipuvaisia maniaan, jälkimmäiset melankoliaan. Manian kehittymistä suosivat hekumallinen elämä, ylellisyys, juopottelu, irstailu ja kohtuuton sukupuolinen elämä. Mania voi ilmetä iloluontoisuutena, mutta toiset olivat raivoavia ja ympäristölleen vaarallisia. Sairauden syy voi olla päässä ja sydänalassa. Manian kehitystä säätelivät ensisijaisesti sisäelimet. Maaniset tekivät oikeita havaintoja, mutta eivät osanneet tehdä järkeviä johtopäätöksiä. Mania oli jaksottaista ja sitä voitiin hoitaa. Toisinaan paraneminen oli epätäydellistä. Jos tauti paheni, esiintyi siinä kärttyisyyttä, herkkätunteisuutta, epäluuloisuutta ja alakuloisuutta. Ajatuksen kulku oli hidastunutta ja toisinaan esiintyi soivia kuuloharhoja. Joskus sairaat viiltelivät haavoja raajoihinsa.

Hysteria oli naisten sairaus, jonka uskottiin johtuvan kohdun epänormaalista liikkumisesta vatsaontelossa, nimenomaan ylöspäin. Oireiden alkaessa potilasta vaivasi huolimattomuus käytännön töissä, voipumus (tainnostila), huimaus, voimattomuus, heikkous polvissa, velttous raajoissa sekä kivut ja painon tunne päässä. Toisinaan potilaalla oli rintakipuja ja hän kaatui kumoon. Pulssi oli voimakkuudeltaan vaihteleva, epäsäännöllinen ja toisinaan tuntumaton. Potilas sai vaikeita tukehtumiskohtauksia, menetti äänensä ja oli tunnoton. Hengitys oli heikkoa, lähes huomaamatonta ja kuolema tapahtui äkkiä ja armottomasti. Ulkonaisesti potilaat eivät kuitenkaan vaikuttaneet kuolleilta, sillä ihonväri oli kuin elävällä, ja kasvojen väri oli pikemminkin värikkäämpi jonkin aikaa kuoleman jälkeen. Silmät olivat kirkkaat ja hieman ulkonevat, eivät tuijottavat eikä väsyneet.

Melankolia johtui mustasta sapesta, jos sitä tuli mahalaukkuun tai palleaan. Ruumiillisten vatsaoireiden lisäksi se vaikutti myös sieluntilaan. Eräille ilmaantui hallitsematon viha, alakuloisuus ja voimakas masennus. Melankolia oli samankaltainen kuin kuumeeton alakuloisuus, joka oli seurausta päähänpinttymistä. Melankolia saattoi olla alkuna tai osaoireena maniassa, sillä melankolikot olivat taipuvaisia vihan- ja ilonpuuskiin. Melankolia ei ilmennyt aina samanlaisena, sillä se voi myös aiheuttaa epäluuloisuutta myrkyllisiä lääkkeitä kohtaan, ihmisvihaa ja siihen liittyvää pakoa yksinäisyyteen, taikauskoisuutta tai elämään kyllästymiseen. Toisinaan surumielisyys antoi periksi, ja silloin useimmat takertuivat mieluisiin huvituksiin, ja heissä kehittyi mania. Jos musta sappi kohosi päähän, oli seurauksena mania. Mania ja melankolia olivat tavallisimpia miehillä, myös nuorilla. Jos mania kehittyi naisella, se oli pitempiaikainen. Jos joku tuli aiheetta hiljaiseksi, synkäksi, masentuneeksi ja hitaaksi, se oli osoituksena melankolian alusta. Niitä seurasi kiukkuisuus, epätoivo ja unettomuus tai rauhaton ja häiriintynyt uni. Taudin pahentuessa potilasta vaivasi omituinen tuska ja häntä kiusasivat kammottavat, todenmukaiset ja toisinaan tosiunet, joissa he saivat kokea vastenmielisiä asioita. Monet toivovat kuolevansa, vajosivat horrokseen tai tylsistyivät, olivat välinpitämättömiä kaikesta, ja löivät laimin myös itsensä ja elivät eläimellisesti.

Phrenitis ilmeni kiihtymyksenä, näköharhoina ja kuumeisuutena. Taudin katsottiin johtuvan tulehduksesta aivoissa. Taudin yhteydessä viitattiin rinnan alla, ylävatsassa ja rintakehässä tuntuviin oireisiin, jotka voivat myös olla taudin syinä. Taudin parantuessa voi seurauksena olla heikkomielisyyttä. Kuvauksista päätellen phrenitis tarkoitti erilaisiin kuumetauteihin liittyviä sekavuusoireita, joten kyseessä ei ollut varsinainen mielisairaus. Phrenitis katsottiin lämpimäksi ja kuivaksi dyskrasiaksi, mikä vastasi keltaisen sapen liiallista määrää. Ymmärrystä tarkoittava kreikankielinen sana phren tuli uudelleen käyttöön 1900-luvun alussa, kun Eugen Bleuler nimitti dementia praecox -nimellä aikaisemmin tunnetun sairauden schizophreniaksi.

Hypokondria oli oireena tai sairautena rintalastan alaosan seudussa eli "sydänalassa" tuntuva sisäinen vaiva. Myöhemmin hypokondriumilla alettiin ymmärtää kylkikaarta ja hypokondrialla kylkikaaren alla tuntuvaa vaivaa. Yleensä hypokondria oli epämääräistä polttoa, painamista tai puristusta, jolle ei löytynyt varmaa selitystä. Nykyisen tietämyksen mukaan vaiva voisi aiheutua mahalaukun, ruokatorven alaosan, sappiteiden, maksan tai haiman sairauksista. Aikaisemmin tähän liittyvien sairauksien toteaminen oli vaikeaa. Usein vaivat kestivät vuosikausia, mutta siitä huolimatta ei niistä kehittynyt mitään vakavampaa. Vähitellen syntyi käsitys, että hypokondriset vaivat olivat kuviteltuja, ja hypokondria sai merkityksen "luulotauti". Hypokondria yhdistyi usein melankoliaan, jonka syynä pidettiin pernan nestehäiriöitä. Hypokondriaa alettiin pitää miehille tyypillisenä oireyhtymänä, jonka vastineena naisilla oli kohdun tilaan liittyvä hysteria.

Psyyken häiriöiden hoidosta

Antiikin lääketieteessä kehitetyn humoraaliopin mukaan kaikilla oireilla, myös psyykkisillä, oli yksi ja sama perussyy, elimistön perusnesteiden häiriintynyt tasapaino eli dyskrasia. Siitä johtui, että kaikilla hoidoilla oli sama tavoite, perusnesteiden tasapainon eli eukrasian palauttaminen. Sen vuoksi myös erilaisten psyykkisten oireiden hoidossa käytettiin humoraaliopin perusteiden mukaan yleisiä hoitoperiaatteita, mutta niitä sovellettiin hieman vaihdellen perusnesteiden tasapainohäiriön oletetun laadusta ja oireisiin vaikuttavien elinten sijainnista johtuen.

Suonenisku eli venesectio oli lähes kaikkiin sairauksiin sopiva ja suositeltava hoito, mutta suoneniskun paikka oli valittava oireen tai oireen taustalla olevan elimen mukaan. Yleensä suoneniskun paikka valittiin mahdollisimman läheltä oireeseen liittyvää paikkaa. Sopivia laskimoita oli kuitenkin harvoissa paikoissa, joten vartalon aluetta koskeviin suoneniskuihin käytettiin yleensä käsivarsien ja kyynärtaipeiden laskimoita, kun taas sukuelimiä sekä vatsan alaosan seutuja koskeviin suoneniskuihin käytettiin nilkoissa olevia laskimoita.

Kuppauksen tarkoituksena oli myös poistaa elimistöstä verta ja sen mukana liian runsaaksi muodostunutta ja haittoja aiheuttanutta perusnestettä. Kuppauksen etuna oli se, että metallisia kuppauskuppeja voitiin käyttää vartalon ja raajojen iholla myös sellaisissa paikoissa, joissa ei ollut suoneniskentään soveliaita laskimoita. Varsinkin vartalon alaosan vaivoissa voitiin kuppaukseen käyttää alavatsan, lantion seudun ja reisien yläosan ihoa.

Ulostuslääkkeiden tarkoituksena oli johtaa (keltaista) sappea suolistoon, mustaa sappea pois mahasta ja limaa pois elimistöstä. Ulostuslääkkeen laatu valittiin sen mukaan, millainen vaikutus sillä uskottiin olevan oiretta aiheuttavaan häiriöön. Sen lisäksi pahojen ja haitallisten nesteiden pois ajamiseen käytettiin tarvittaessa myös oksennuslääkkeitä sekä hikoilua aiheuttavia lääkkeitä. Erään samaan tarkoitukseen tähtäävän lääkeryhmän muodostivat aivastuksia ja liman eritystä nenästä lisäävät lääkkeet. Erilaisia lääkevoiteita, -hauteita ja -laastareita voitiin parhaiten käyttää keskivartalon alueella.

Poisjääneitä kuukautisia pidettiin naisilla vakavana häiriönä ja yleisesti psyykkisiä oireita aiheuttavana. Aivan erityinen merkitys kuukautisia edistävillä lääkkeillä, emmenagoga (kreik. emmena, kuukautiset; agogos, aiheuttava), oli hysterian hoidossa. Antiikin aikana oli käytössä suuri määrä rohdoksia, joiden uskottiin palauttavan pois jääneet kuukautiset tai parantavan muita kuukautishäiriöitä. Lääkkeen valinta tapahtui kulloisenkin oireyhtymän mukaan. Miehillä peräpukamavuotoja pidettiin naisten kuukautisia vastaavina ja siten esim. hypokondriaa sairastavilla miehillä pyrittiin saamaan keinotekoisesti aikaan pieniä verenvuotoja peräpukamista ärsyttämällä niitä paikallisesti sopivilla aineilla.

Kohtua pidettiin hajuille herkkänä elimenä. Hyvien tuoksujen uskottiin vetävän sitä luokseen ja epämiellyttävien hajujen työntävän sitä poispäin. Jos kohtu oli hysteriapotilaalla kohonnut liian ylös, pyrittiin se palauttamaan paikoilleen antamalla potilaan haisteltavaksi pahanhajuisia aineita tai voitelemalla häpyseutua hyvänhajuisilla voiteilla. Tarvittavia hajuja voitiin saada aikaan myös polttamalla sopivia suitsutusaineita potilaan kasvojen edessä tai lähellä häpyseutua. Liian ylös kohonnutta kohtua voitiin lisäksi palauttaa alaspäin käsin työntämällä tai vyötäisiltä erilaisilla siteillä kiristämällä.

Psyykkisissä häiriöissä käytettiin myös tarvittaessa elämänjärjestykseen eli dieettiin kuuluvia hoito-ohjeita, kuten sopivaa ravintoa ja juomia, vahvistavia lääkkeitä, lämpimiä kylpyjä ja ihon voitelua, kävelyä ja retkiä sekä yleensä kaikkea ruumiin ja sielun voimaa lisäävää toimintaa.

On aiheellista muistuttaa vielä, että antiikin aikana humoraalioppiin perustuvasta lääketieteestä olivat lääkäreiden lisäksi tietoisia vain sivistyneistöön kuuluvat. Oppineiden lääkärien antamaa hoitoa voivat yleensä saada osakseen lähinnä hallitseviin ja varakkaisiin väestönosiin kuuluvat ihmiset, heidän perhekuntansa sekä joidenkin suurimpien kaupunkien asukkaat. Humoraalioppi oli kuitenkin täysin teoreettinen ja keinotekoinen oppijärjestelmä, jossa käytännön hoitotulokset tuskin olivat mainittavasti edeltävää aikaa parempia. Suurin osa kansasta turvautui vaivoissaan edelleen entisiin jumaliin, amuletteihin ja muihin taikakeinoihin sekä itseoppineisiin parantajiin.

Käytäntöön ja kokemukseen perustuvalla kirurgialla ja murtumien hoidolla oli myös todellista merkitystä vammojen ja ulkoisten vikojen, kuten ajosten, eräiden kasvainten, tyrämuodostumien, peräpukamien ja jopa virtsarakon kivien hoidossa. Haavojen hoitoon ja leikkauksiin liittyi kuitenkin suuri kuolleisuus hengenvaarallisten haavakuumeiden vuoksi.

Kirjoitus on valmistunut elokuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Achté, K. ja Kärhä, E.: Galenos ja psykiatria. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja, 1988: 70–79. Helsinki 1988.

Brown, T. M.: Mental diseases. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1944.

Kudlien, F.: Der Beginn des medizinischen Denkens bei der Griechen von Homer bis Hippokrates, Artemis Verlag, Zürich und Stuttgart, Zürich 1967.

Leibbrand, W.: Heilkunde, Eine Problemgeschichte der Medizin, Verlag Karl Alber, Freiburg-München, Freiburg im Breisgau 1954.

Renander, A.: Aretaios, De akuta och kroniska sjukdomarnas symptomatologi och behandling. Översättning från grekiskan med biografi, grekisk medicin på Aretaios' tid, materia medica och kommentarer, Almqvist & Wiksell, Stockholm, Uppsala 1959.

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde, Von grossen Ärzten und Philosophen aus drei Jahrtausenden. Walter-Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau, Freiburg im Breisgau 1962.

Lisäys kirjallisuuteen joulukuussa 2009:
Ahonen, M.: Mielisairauksien psykoterapeuttinen hoito antiikissa. Hippokrates 2009, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja, s. 147–171. Jyväskylä 2009.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON