Niko - lentäjän poika

Pikkuinen poropoika Niko uskoo isänsä olevan yksi joulupukin legendaarisista lentävistä poroista. Ainakin niin hänen äitinsä on kertonut, itse hän ei tosin ole koskaan tavannut isäänsä. Niko haaveilee joskus olevansa isänsä kaltainen, uljas ja urhea lentäjäsankari. Porolaumassa tuskin kukaan uskoo Nikon haaveisiin, paitsi poropojasta uskollisesti huolehtiva liito-orava Julius ja söpö porotyttö Saaga.

Eräänä päivänä Niko uhmaa laumanjohtajan kieltoa ja lähtee Taivaskalliolle harjoittelemaan lentämistä. Pahaksi onneksi nälkäinen susilauma pääsee tämän luvattoman retken myötä porotokan jäljille. Syyllisyyden kanssa painiskeleva Niko tuntee itsensä hylkiöksi ja lähtee etsimään Korvatunturia – ja isäänsä. Matkakumppaneikseen hän saa uskollisen Juliuksen ja levottoman Wilma-lumikon. Tästä matkasta sukeutuukin yllättäen vielä suurempi seikkailu, sillä Niko joutuu samalla pelastamaan myös joulun pelottavan Mustan Suden laumalta.

Anima Vitaen Mikko Pitkänen on vastannut elokuvan upeasta visuaalisuudesta ja taiteellisesta ilmeestä. Lapin jylhä erämaa on puhtaan valkoinen, ja yöllä sen taivaan värjäävät kirjavana leimuavat revontulet tai kirkkaina säihkyvät taivaankappaleet. Pitelemätön lumivyöry, villinä syöksyvä vesiputous ja jäiset kuvat ovat elokuvan visuaalisesti hurjinta antia.

Niko – lentäjän pojassa on samaa hurjaa lumista vauhtia kuin Ice Age -elokuvissa. Upeasti toteutetut jäiset luolakuvat tunturin sisällä haastavat Ice Agen tyylikkäät jääkausikuvat, jotka pari vuotta sitten olivat animaatioelokuvassa ainutlaatuisia. Toisaalta vaarallinen vaellus vuoren sisällä tuo mieleen Taru sormusten herrasta -elokuvan seikkailut. Kammottavan pelottava Musta Susi laumoineen kaivaa esiin elävän muistikuvan Leijonakuninkaan petollisesta Scarista ja tämän hyeenalaumasta. Tuntuu, että elokuva viljelee lukuisia viitteitä muihin seikkailuelokuviin.

Konnotaatioista huolimatta elokuvan visuaalisuudessa ja tarinassakin on taatusti oma viehättävä ja persoonallinen leimansa, ja voi helposti uskoa, että elokuva on kilpailukykyinen myös kansainvälisillä markkinoilla.

Niko – lentäjän poika on paikoin yllättävän jännittävä, eikä sovi pienille katsojille. Silti se on suloinen lastenelokuva halattavan söpöine porovasoineen ja sivuosan pörröisine metsäneläimineen. Eläinhahmojen ääninä kuullaan kotimaisia huippunäyttelijöitä: Vuokko Hovatta laulaa vilkasverisenä lumikkona, Vesa Vierikko murisee pelottavana Mustana Sutena, Minttu Mustakallio on täydellinen vaaleanpunainen vaahtokarkkikoira. Päätähti on kuitenkin Nikoa esittävä nuori Olli Jantunen, joka suoriutuu ääniroolistaan ihastuttavasti.

Hannu Tuomainen on käsikirjoittanut elokuvaan yllättävän vapaamielisen tarinan yksinhuoltajan poropojasta, joka ei tiedä edes isänsä nimeä. Leppoisa kehys antaa mahdollisuuden huvittaa aikuisyleisöä sutkauksille, jotka eivät välttämättä aukene lapsiyleisölle. Mutta elokuvan seikkailutarina antaa myös sadunomaista hohtoa Korvatunturille, vanhalle joulupukille ja tämän lentäville poroille, jotka meille suomalaisille alkavat olla varsin kuluneita ja arkisiakin aiheita.

Elokuvan ovat ohjanneet Kari Juusonen ja Michael Hegner. Juusosella on takanaan kaksi loistavaa lyhytelokuvaa (Pizza passionata, 2001 ja The Birthday, 2004), joten tällaista elokuvaa häneltä saattoikin jo odottaa. Tanskalainen Hegner on puolestaan työskennellyt pitkissä animaatioissa aiemminkin ohjaajana. Satuparodia Ruma ankanpoikanen ja minä (2006) sekä Apua! Olen kala (2002) ovat olleet myös Suomessa teatterilevityksessä.

Elokuvan tuottajat Petteri Pasanen ja Hannu Tuomainen ovat onnistuneet nostamaan suomalaisen animaation hienoon nousuun. Anima Vitaen ja Cinemakerin tuottama Niko – lentäjän poika on kallein Suomessa tuotettu tietokoneanimaatio 6,1 miljoonaa euron budjetillaan. Panostus on kannattanut sillä tuloksena on huikea seikkailu, jonka oikeudet on myyty yli sataan maahan. Ensimmäistä kertaa suomalainen perhe-elokuva on myyty myös maailman suurimmalle markkina-alueelle Pohjois-Amerikkaan.