Se alkoi Ruotsista. Ympäristöpuolueen poliitikko Yasri Khan tervehti huhtikuussa TV4:n naistoimittajaa laittamalla käden sydämelle, sillä naisen kätteleminen eli toisen sukupuolen koskettaminen oli hänen islamilaisessa tapakulttuurissaan liian intiimiä. Moni liberaali piti kättelemättömyyttä loukkauksena tasa-arvolle ja vaati selitystä. Khan tunnettiin pitkäaikaisena naisten oikeuksien ajajana, ja monet feministit puolustivat häntä nytkin. Hän kuitenkin erosi puolueestaan, koska oli väsynyt junnaavaan keskusteluun islamin sukupuolisesta sorrosta.
Sitten se siirtyi Suomeen.
Feministinen Naisasialiitto Unioni ei tuominnut toisen sukupuolen kättelemisestä kieltäytymistä. Sen sijaan Unionin puheenjohtaja Katju Aro kirjoitti Facebookiin pitkän tekstin, jossa ymmärsi myös erilaisia tapakulttuureita. Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä pöyristyi tekstistä ja kirjoitti kolumnin, jonka otsikossa pyysi, etteivät feministit pettäisi naisia. Sipilä kaipasi feminismiltä naisten oikeuksien tiukkaa puolustamista. Feministejä on moneen junaan. En halua, että oma junani kulkee taaksepäin, hän kirjoitti.
Sipilä ei ole ainoa viime aikoina feminismiä moittinut nainen.
Ylen toimittaja Sanna Ukkola kirjoitti blogissaan: Nykyfeministit eivät edistä vaan päinvastoin usein heikentävät naisten asemaa.
Päätoimittaja Ulla Appelsin Ilta-Sanomissa: Meilläkin etsitään tasa-arvon mätäpaiseita vimmaisesti. Ja sorrutaan välillä naurettavuuksiin.
Ja anonyymi ”akateeminen, kolmekymppinen nainen”, jota Ylen Kulttuuricocktail haastatteli nimettömänä, sillä tämä pelkäsi feministien kostoa: ”Feministinen liike on pahimmillaan autoritäärinen, vihamielinen ja kontrolloiva.” Jutun otsikko oli Naiset, jotka vihaavat feministejä.
Mitäs tämä on? Naiset, joiden luulisin olevan feministejä, vastustavatkin aatetta! Ja kulkeeko feminismin juna taaksepäin? Tavallaan kulkee, sillä feminismi on aina ollut jakautunutta, ja siihen on myös aina kuulunut muidenkin sorrettujen ryhmien puolustaminen.
Mutta Suomessa juna kulkee myös kovaa vauhtia eteenpäin ja kohti maamme poliittista huippua.
Muutoksen ymmärtää paremmin jos ensin tuntee hieman historiaa. Seuraa mansplainaus – antakaas kun minä selitän.
Hurraa! Heinäkuun 20. päivä tulee kuluneeksi 110 vuotta siitä, kun keisari Nikolai II vahvisti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Tuota uudistusta pidetään naisten saavutuksena, vaikka samalla äänioikeuden sai myös valtaosa miehistä: kaikki ne, jotka olivat jääneet jähmettyneiden säätyvaltiopäivien ulkopuolelle. Kaikkien sorrettujen puolustaminen oli naisasialiikkeen agendalla alusta alkaen. Myös miesten osallistuminen liikkeeseen oli tavallista jo tuolloin.
Taistelu äänioikeudesta ei ollut mitään siskollista yhteismarssia. Asenteet näkyvät Naisasialiitto Unionin lehden Naisen äänen jaottelussa vuonna 1906:
Me muodostamme kaksi eri leiriä: varsinaiset naisasianaiset, jotka edustavat maltillisuutta ja samalla ns. porvarinaisia; ja järjestyneet työväen naiset, jotka liittyvät miehisten toveriensa äärimmäiseen suuntaan.
Naisliikkeen ideologiset jakolinjatkin tuntuvat pysyneen suunnilleen samoina.
Maailman ensimmäisiin naiskansanedustajiin kuului Naisasialiitto Unionin perustaja ja puheenjohtaja, oikeistolaisten nuorsuomalaisten Lucina Hagman. Hagmanin aatetoveri ja ystävä Minna Canth rohkaisi häntä jo 1800-luvulla näin kirjeessä: Hyvä, rakas ystävä, muista säästää itseäsi. Meidän tulee kestää vielä kauvan.
Kamppailu jatkui, mutta naiset kanavoivat poliittisen vaikuttamisen eduskuntaan ja esimerkiksi Unionin toiminta hieman näivettyi.
Tasa-arvopyrkimykset ovat aina olleet sidoksissa taloudellisiin murroksiin. Suomalaisen naisen asema oli suhteellisen vahva jo maatalousyhteiskunnassa, eikä porvarillinen kotirouvakulttuuri kotoutunut tänne. Kaupunkeihin muuttaneet naiset jatkoivat töiden tekoa, ja samalla kehitettiin esimerkiksi päivähoitojärjestelmää.
Feminismi-sana rantautui Suomeen 1970-luvulla vapaiden, osittain radikaalien feministijärjestöjen tuomana. Ensimmäiset feministeiksi itseään kutsuneet suomalaisnaiset olivat suomenruotsalaisia, joilla oli yhteyksiä muiden Pohjoismaiden aktiiveihin.
Lainasana ei ole vakiintunut Suomeen samalla tavalla kuin Ruotsiin. Siellä feminismi tarkoittaa sorrettujen auttamista, ja sanaa käytetään yhtä luontevasti kuin antirasisti-termiä.
Suomessa ei ole oikeastaan koskaan tehty suuria poliittisia tekoja feminismin alla. Suomessa yleinen lause alkaa edelleen sanoilla: en ole feministi mutta. Ja jatkuu usein, kuten jo perhepoliittisesti edistyksellisellä 1960-luvulla: mutta kannatan tasa-arvoa.
Tämä johtuu väärinkäsityksestä, uskoo Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Martina Reuter.
”Feminismi on tarkoittanut eri aikakausina eri asioita. Käsitys, että feminismi olisi miehen ulossulkevaa, liittyy 1970-luvun radikaalifeministiseen traditioon, jossa korostettiin, että pitää olla vain naisille avoimia, omia tiloja.”
Radikaaleimmat radikaalifeministit olivat sitä mieltä, että naisten pitäisi perustaa oma yhteiskunta – ja tuhota miessukupuoli.
Nykyfeministit ovat feminismin löyhää kolmatta aaltoa. Sen yksi suuntaus om intersektionaalinen feminismi, ja se on aika monimutkaista.
Feministit ovat pettämässä naiset, jos naisilla tarkoitetaan valkoihoisia, keskiluokkaisia heteronaisia.
Unionin puheenjohtaja Katju Aro sanoo: ”Valkoisissa feministeissä, jotka ovat muodostaneet mielipiteensä 80- tai 90-luvulla, näkyy joskus haluttomuutta haastaa sitä, voisiko feminismillä olla jotain uutta annettavaa. Perinteinen tasa-arvofeminismi kamppailee intersektionaalisen feminismin kanssa.”
Intersektionaalisuus on amerikkalaisen kansalaisoikeustaistelijan ja -teoreetikon Kimberlé Crenshawin termi. Se tarkoittaa syrjittyjen ihmisryhmien risteymiä: jos on nainen, voi kokea tietynlaista syrjintää, mutta entä jos on lisäksi tummaihoinen, kuuro ja lesbo? Musta feministi voi kamppailla olemassaolon oikeutuksesta, kun valkoinen feministi kamppailee pääsystä pörssiyhtiön hallitukseen.
Valkoisen feministin voi olla vaikea kääntää huomiota itseensä, huomata olevansa osa patriarkaatin kaltaista valtarakennetta.
Intersektionaalisen feministin mielestä tärkeintä olisi omien etuoikeuksien tunnistaminen ja oman valta-aseman miettiminen. Aro kokee, että etuoikeutetussa asemassa olevalla – esimerkiksi valkoihoisella, heteroseksuaalisella, valtaväestöön kuuluvalla suomalaisella – pitäisi olla voimia taistella kaikkien puolesta, koska oma identiteettikamppailu ei vie kaikkia voimia. Palkkatasa-arvo koskettaa kaikkia, mutta jos valkoisen naisen euro 80 senttiä, kannattaa Aron mielestä selvittää, kuinka paljon pienempi on maahanmuuttajataustaisen naisen euro.
Intersektionaalinen feministi miettii: ketkä ovat haavoittuvimmassa asemassa?
Tässä on avain kättelykohuun. Perinteinen valkoinen feministi ajattelee, että naista sorretaan sukupuolen takia, jos mies ei kättele tätä. Hän ei ajattele, millaiseen asemaan hän asettaa musliminaisen pakottaessaan tämän kättelemään miehiä, mikäli haluaa osallistua kodin ulkopuoliseen elämään. (Sitä paitsi kyse on tapakulttuurista, jossa sekä miehille että naisille on liian intiimiä koskettaa toista sukupuolta. Voisi siis keskustella myös tapakulttuurien yhteentörmäyksestä, ei niinkään feminismin ja islamin yhteentörmäyksestä.)
Perinteiselle feministille, kuten niin monelle muullekin, asioiden on oltava selkeitä ja yksinkertaisia. Ehdottomasti joko-tai. Kyllä tai ei. Mustia tai valkoisia.
Mistä täällä sitten taistellaan? Mitkä ovat intersektionaalisen feminismin suurimpia kysymyksiä Suomessa – maassa, jossa tasa-arvo on joidenkin mielestä toteutunut jo siinä määrin, että syrjityin vähemmistö ovat heteromiehet?
”Isot aloitteet ovat viime aikoina liittyneet seksuaalivähemmistöihin. Sanoisin, että jatkossa suurin keskustelu liittyy rodullistettuihin vähemmistöihin, se on todellinen jakaja”, Aro uskoo.
Toistaiseksi rodullistetuista vähemmistöistä on keskusteltu Suomessa hyvin vähän – saamelais- ja romanivähemmistöistämme huolimatta. Se on vaikea aihe. Tyypilliset suomalaiset keskustelijat, valtaeliitti ja kolumnistit, elävät hyvin valkoisessa maailmassa. Emme välttämättä edes tunne rodullistettuja – joka sekin on uusi termi. Se tarkoittaa ihmistä, johon liitämme tiettyjä piirteitä hänen ihonvärinsä tai etnisyytensä vuoksi. (Helsingin Sanomissa on käytetty termiä lehden arkiston mukaan kaksi kertaa: toinen oli sitaatti amerikkalaisfeministi bell hooksilta 1990-luvulla, toinen oli tuoreen lukijakyselyn vastauksissa.)
Jo käydyt keskustelut osoittavat, että intersektionaalinen keskustelu on kovin, kovin vaativaa. Siinä voi astua kuoppaan, vaikka kuinka pitäisi itseään sivistyneenä ja avarakatseisena.
Ruskeat tytöt -blogin kirjoittaja ja rodullistettu feministi Koko Hubara bloggasi helmikuussa Laura Lindstedtin Finlandia-palkitusta romaanista Oneiron. Hänen mielestään teos on ”kulttuurista omimista par excellence”, sillä siinä valkoinen kirjailija kertoo esimerkiksi New Yorkin juutalaisen ja senegalilaisen naisen tarinat. Teos on hänestä ”harmistuttava, huolestuttava ja jopa vaarallinen”.
Valkoiset kulttuuripiirit aloittivat somessa kirjallisuuskeskustelun siitä, kenen näkökulmasta kirjailijalla on oikeus kirjoittaa. Koko Hubara bloggasi uudelleen ja vastasi valkoisille ihmisille, että ”sortavat ja eriarvoistavat rakenteet määrittelemme tätä nykyä me ihan itse” ja että ”tämän blogin episentri ette ole te”.
Epäilemättä moni suomalainen kirjallisuusihminen tuli tässä keskustelussa ensi kertaa puhutelluksi termillä ”te valkoiset”.
Valkoisuuteen kuuluu taakka. Valkoiset suomalaiset ovat siitä teoriassa tietoisia, mutta käytännössä olemme kai ajatelleet sen koskevan Yhdysvaltoja ja muita orjuutta tai kolonialismia harjoittaneita länsimaita. Nyt nämä intersektionaaliset feministit syyttävät meitä – naisiakin! – valkoisten, heteroseksuaalisten valtarakenteiden uusintamisesta, vaikka haluaisimme vain keskustella rauhanomaisesti kirjallisuudesta.
Koska me olemme etuoikeutetussa asemassa, meillä pitäisi nyt olla voimia kuunnella ja ymmärtää ja niellä. Se ei varmaan ole liikaa vaadittu, mutta onhan se aika paljon vaadittu. Menepä selittämään tämä Esson baariin.
Sitten vielä se, että liikaa ei saa innostua: etuoikeutettu valkoinen ei saa ajaa vähemmistön asiaa sen puolesta. Se on äänen varastamista, tilan viemistä. Feministiaktiivi Maryan Abdulkarim selittää:
”Intersektionaalisuuteen kuuluu, että kuullaan kehoja eikä vain puhuta niiden yli. Minä voin mustana musliminaisena puhua omista kokemuksista itse, en tarvitse valkoista, keskiluokkaista naista käyttämään minun ääntäni. Mutta minä en voi ottaa positiota, että alan puhua vammaisten naisten puolesta. Minun positiostani se ei ole korrektia.”
Kaikki eivät tajua näitä sääntöjä. Eikä ihme. Abdulkarim huokailee, kuinka vaikeaa tämän kaiken hallitseminen on hänellekin.
”Vaatii jatkuvaa ajatustyötä ja pohdiskelua, että ihmiset saisivat äänensä esille. Hiljaakaan ei voi olla. Kultainen ohjenuora on, että oma toiminta on sellaista, ettei se tuota sortoa.”
Ja miten asioista pitää puhua? Noviisi voi aloittaa opettelun Facebookin Feministiryhmässä, jossa kommunikoidaan tarkoissa, yhdessä asetetuissa rajoissa. Suljetussa ryhmässä on liki 5 000 jäsentä. Sinne ei pääse helposti, ja sieltä poistetaan nopeasti, jos puhuu väärin. Se on safe space, turvapaikka, jossa ei edes ajatuksen tasolla syrjitä ketään. Siellä ei kutsuta tuntematonta naiseksi tai mieheksi vaan naisoletetuksi ja miesoletetuksi. Vaikean aiheen eteen kirjoitetaan TW tai CW: trigger warning tai content warning. Ne ovat varoituksia siitä, että keskustelu saattaa laukaista joissain ihmisissä traumoja tai pahan mielen. Toukokuussa eräs keskustelija kyseli otsikolla TW: raskaudessa jotain ällöttävää? miten suhtautua raskautta inhottavana pitäviin näkemyksiin.
Mun mielestä ei ole reilua naista kohtaan pitää mitään raskaudessa olevaa ällöttävänä tai ainakaan mielellään sanoa sitä ääneen.
Keskustelussa palloteltiin, kenellä on oikeus olla ällöttynyt omasta raskaudestaan. Onko inhotus vain tietyn ryhmän etuoikeus?
Ote on pedagoginen:
Toivottavasti kellekään ei ole epäselvää, onko ällöttely misogyynistä paskaa, eräs keskustelija kirjoittaa.
Huumori merkitään selkeästi:
No hei, pimppihän on vain seksiä varten, ja anopin pimppi ei sitäkään! Luonnotonta semmonen synnyttäminen. (/sarkasmi)
Jos ei tiedä aiheesta tarpeeksi, on kuunneltava hiljaa ja omaksuttava oikea termistö. Jos sanoo väärin – viljelee huomaamattaan misogyynistä paskaa – on pyydettävä anteeksi, oltava kiitollinen korjauksista ja myönnettävä nöyrästi opettelevansa vasta.
Moni mielestään feministisesti ajatteleva on tullut erotetuksi ryhmästä, joka toisille edustaa feminismin uutta tapaa puhua. Keskustelevien joukko on pieni. Suuri osa ryhmän jäsenistä on joko heitä, jotka seuraavat keskusteluja viihdemielessä, tai heitä, jotka pelkäävät liikaa sanovansa jotain väärin eivätkä siksi sano mitään.
Maryan Abdulkarim on eronnut Feministiryhmästä, koska ei jaksanut sen riitelevää keskustelutapaa. Hän ei esimerkiksi ymmärrä, miksi kaikki muut haukkumasanat ovat kiellettyjä mutta feministisesti väärin ajattelevaa saa ryhmässä kutsua ämpäriksi. Hän toivoo, että puhuminen sallittaisiin niillekin, jotka eivät tunne feminististä termistöä.
”Ei pitäisi olla koulutettu ymmärtääkseen keskustelua, koska silloin tulee poissuljetuksi. Lempiajattelijani Malcolm X sanoo, ettei pidä tuomita ihmistä, joka puhuu huonosti tänään. Pitää muistaa, etten ollut hetki sitten itsekään näin skarppi.”
Teidän on paras maksaa, tai teen tästä julkista!”
Robin Wrightin eleet olivat yhtä tyynet ja itsevarmat kuin näyttelemällään hahmolla House of Cards -draamasarjassa. 50-vuotias naisnäyttelijä kertoi Rockefeller Foundationin haastattelusohvalla uhanneensa tuotantoyhtiötä, jotta saisi saman palkan työstään kuin miespääosanäyttelijä Kevin Spacey. Wright sai vaatimuksensa läpi.
Feminismi voi olla myös niin yksinkertaista, että sen sanoma mahtuu yhteen Hollywood-tähden haastatteluklippiin. Sitä on helppo jakaa somessa ja peukuttaa. Siinä ei sanota toisaalta ja toisaalta eikä käytetä trigger warningeja.
Vaikeiden vänkääjien rinnalle on tullut kevyt tapa olla feministi.
Esimerkiksi suomalainen ryhmittymä Fem Act, joka haluaa parantaa feminismin mainetta, on tehnyt videon, jossa julkkismiehet tunnustavat aatetta.
Bisnesnaiset taas ovat kohottaneet itsetuntoaan slogan kerrallaan yrittäjä Maaretta Tukiaisen johdolla tägillä #huippunaiset.
F-sanan voi brändätä myös positiiviseksi, jännittäväksi piirteeksi itsessään, jos on olemukseltaan muuten sopivan markkinataloushenkinen. Viestintätoimisto Ellun kanojen Eveliina Talvitie on kirjoittanut useita feministisiä kirjoja. Syksyllä ilmestyy uusi, joka jo nimellään vihjaa ristiriitaan: Miten helvetissä minusta tuli feministi?
Siskollinen, tsemppaava – ja yksinkertainen – ajattelu on rantautunut meille Yhdysvalloista, jossa valtavirtafeminismi on löytänyt viihdeteollisuuteen. Yleisölle riittää, että Beyoncén keikalla loistaa videotaululla sana feminist tai että Harry Potter -näyttelijä Emma Watson pitää YK:ssä vetävän puheen tasa-arvosta. Feminismi sujahti kätevästi Chanelinkin brändiin, kun muotisuunnittelija Karl Lagerfeld johdatti vuonna 2014 mallit näytöksen huipennukseksi ”mielenosoitukseen”. Mallijoukko käveli kädessään plakaatit, joissa luki muun muassa: Women’s rights are more than alright!
Katju Aroa välillä turhauttaa, kun tähdet nostavat markkina-arvoaan puhumalla itsestäänselvyyksiä. Hänestä Beyoncén kaltaisia naisia ehdottomasti tarvitaan esikuviksi, mutta: ”Hollywood-feminismi pyörii sellaisten kysymysten ympärillä, jotka on jo ratkaistu.”
Toisaalta tutkija Martina Reuterin mukaan yksinkertaistettu, ikuisuuskysymyksiä käsittelevä mainstream-feminismi voi kuitenkin muuttaa kulttuuria voimakkaammin kuin omaan tilaan omia sanoja määrittelemään sulkeutuva feminismi Facebookissa.
Arokin huomauttaa, että vuosia sitten käydyt yhteiskunnalliset kamppailut esimerkiksi päivähoidosta on taas kyseenalaistettu. Helppo puhe ei ole siis turhaa.
Mutta eikö näin isoista asioista pitäisi puhua jossain aivan muualla kuin musiikkivideoilla tai viihteellisessä talk show’ssa?
Eduskunnassa vaikka?
Suomi on tasa-arvoinen maa. Nuo neljä sanaa riittivät Juha Sipilän hallituksen tasa-arvolinjaukseksi. Kokoomuksen tuore kansanedustaja Saara-Sofia Sirén tuhahteli kollegoidensa kanssa hallitusohjelman toteamukselle. Linjaus ei tarkoita mitään. Sitä täydentänyt tasa-arvo-ohjelmakin sisälsi tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkisen mukaan lähinnä asioita, jotka ovat jo lainsäädännössä. Hallituksen olisi pitänyt pystyä parempaan, ajatteli hallituspuolueen edustaja.
”Moni asia on hyvin, mutta tasa-arvo ei ole valmis missään maailman maassa”, Sirén sanoo. ”Kun tekemistä on, pitää myös tehdä. Ikään kuin me paskat välitettäisiin siitä työstä, mitä aikaisemmat ovat tehneet sen eteen, että meillä on näin tasa-arvoinen maa.”
Sirénin feministinen ulostulo tapahtui kevään 2015 eduskuntavaaleissa. Turkulainen kauppatieteiden maisteri ja kaupunginvaltuutettu allekirjoitti Naisasialiitto Unionin feministiset vaalitavoitteet, joissa korostettiin vähemmistöjen oikeuksien puolustamista. Yhteensä 38 allekirjoittanutta ehdokasta meni läpi vaaleissa.
Ensimmäisen kauden edustaja halusi keskustelulle puoluerajat ylittävän paikan. Toki eduskunnassa on naisverkosto, mutta sen sukupuolisidonnaisuus tuntui 29-vuotiaasta Sirénistä vanhanaikaiselta. Hän halusi feministisen ryhmän.
Moni kollega kehotti miettimään leimaavana pidetyn f-sanan käyttöä, mutta Sirén päätti, että feminismi olisi yhdistävä tekijä.
Eduskunnan feministiryhmä piti perustamiskokouksensa helmikuussa. Keskusteluita ja tutkijatapaamisia järjestävässä ryhmässä on 44 jäsentä, joista 30 on kansanedustajia. Noin neljännes on miehiä, kuten toinen varapuheenjohtaja Anders Adlercreutz (rkp). Jäseniä on yllättäen kaikista puolueista paitsi kristillisdemokraateista. Sirén haluaa mainita tämän korostaakseen, että perussuomalaisetkin ovat mukana. Haastattelupäivänä Timo Soini on juuri kirjoittanut Plokiinsa puolueensa haastavan ”pakkopaitafeminismin”. Tällaisten kirjoitusten takia Sirén haluaa kirkastaa mielikuvaa feministeistä.
Feministiryhmän jäsenet aikovat keskustella siitä, miten he voisivat haastaa eduskunnan sisäisiä normeja ja rakenteita. Moni kansanedustaja ei vielä tällä hetkellä uskalla nostaa feministisiä näkökulmia esille omassa eduskuntaryhmässään, jottei tulisi leimatuksi pakkopaitaiseksi jyräksi.
Sirénin feminismi ei rajoitu vain sukupuolten väliseen tasa-arvoon vaan on kaikkea syrjintää vastaan – intersektionaaliseen tyyliin. Ryhmä on kirjannut tavoitteekseen edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ja purkaa rajoittavia sukupuolinormeja. He keskittyvät ensimmäisenä vuotenaan tasa-arvoon työelämässä, jossa esimerkiksi vanhempainvapaan rajoitteet on Sirénistä räikein tasa-arvon ongelma.
Sirén puhuu poliittisesta aaltoliikkeestä: nyt tuntuu kaukaiselta aika, jolloin oli naisia pääministerinä, presidenttinä ja useiden puolueiden puheenjohtajina. Tämänhetkinen politiikka näyttäytyy miehisenä.
”Keskustelu tarvitsee juuri feminismiä.”
Ja sitä on tulossa lisää.
Vihdoin se on julkista! Tämän lehden ilmestyessä uuden suomalaisen Feministisen puolueen perustamiskokous on juuri pidetty.
Mukana on vaikuttajia muun muassa Naisasialiitto Unionista – esimerkiksi puheenjohtaja Katju Aro ja varapuheenjohtaja Maryan Abdulkarim. Koska syrjimättömyys on puolueen aatteen keskiössä, mukaan on pyydetty ihmisiä mahdollisimman laajalla diversiteetillä. Taustaryhmässä on ihmisoikeus-, antirasismi-, LHBTIQ- ja vammaisaktivisteja: esimerkiksi kulttuurituottaja ja transaktivisti Annu Kemppainen, kansalaisaktivisti Senni Moilanen ja kuvataiteilija ja ihmisoikeusaktivisti Katriina Rosavaara.
Perustajat alkavat nyt kerätä vaadittuja 5 000 kannattajakorttia, jotta puolue saadaan merkityksi puoluerekisteriin ja se voi asettaa ehdokkaita ensi vuoden kuntavaaleihin.
Miksi Suomeen tarvitaan feministinen puolue, Katju Aro?
”Puhe ihmisoikeuksista on alkanut politisoitua. Ihmisoikeuksien universaalius ja koskemattomuus ei ole enää politiikassa itsestäänselvää. Tässä ajassa tarvitaan vastavoimaa. Ihminen tulee nostaa takaisin politiikan keskiöön.”
Suurin huoli on, että poliittinen keskipiste on liikkumassa arvokonservatiiviseen suuntaan.
Käytännössä uusi puolue käy kilpailua vihreiden ja vasemmiston välimaastossa, mutta he uskovat voivansa samalla parantaa keskustelua koko kentällä ja haastaa vakiintuneita käsityksiä tasa-arvosta.
Ammattipoliitikkojen puute on tuoreuden tae mutta myös käytännön ongelma, koska koneisto pitää saada pystyyn hyvin nopeasti.
”Uskon, että meillä on hyvät mahdollisuudet saada muutamia ehdokkaita läpi isoissa kaupungeissa.”
Moni mahdollinen ehdokas miettii nyt, onko valmis poliittiseen päätöksentekoon, sillä puolue todennäköisesti saa keskimääräistä aggressiivisempaa palautetta.
Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Martina Reuter arvelee, että suomalaisella feministisestä puolueesta voi tulla merkittävä äänitorvi, jos se saa riittävän vetovoimaisen vetäjän, jonkinlaisen suomalaisversion Gudrun Schymanista.
Alkuperäinen Schymankin tosin on jo mukana:
Ruotsalaisen feministisen politiikan suurhahmo on vieraillut useasti Suomessa ja antanut suomalaisfeministeille neuvoja.
”Gudrun on sanonut, että mietitte liikaa, mitä viivyttelette, että perustakaa puolue huomenna. Menkää ja tehkää se!” Aro kertoo.
Niin Ruotsissakin tehtiin – tietenkin jo kymmenen vuotta sitten. Kaikki muukin Suomessa nyt tapahtuva feministinen kuohunta on koettu naapurimaassa jo aikapäiviä sitten.
Ruotsin feministinen puolue Feministiskt initiativ perustettiin vuonna 2005. Sen lähtötilanne oli samanlainen kuin jos Suomessa puoluetta olisivat perustamassa esimerkiksi sekä Katju Aro että Annamari Sipilä.
Mukana oli hyvin erilaisia naisia. Gudrun Schymanilla oli takanaan vuosikymmen vasemmistopuolueen puheenjohtajana, Ebba Witt-Brattström oli kirjallisuustieteen professori – nykyisin Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori – ja Tiina Rosenberg sukupuolentutkimuksenprofessori. Hänethän tunnemme nykyään taideyliopiston entisenä rehtorina. Voimahahmot olivat jo perustamisvuonna ilmiriidoissa keskenään.
Witt-Brattströmin mielestä heitä kaikkia yhdisti, että he olivat naisina patriarkaatin sortamia. Perinteinen valkoinen feministi siis, ja monin tavoin porvarisnainen.
Rosenberg on avoimen vasemmistolainen, queer-feministi, lesbo ja Ruotsissa maahanmuuttaja. Hänestä ydinperhe ja avioliitto ovat antifeministisiä. Rosenbergin ja hänen kannattajiensa mielestä puolueen piti ajaa myös kaikkien muiden sorrettujen ryhmien asiaa.
Kuulostaako jo tutulta?
Ensin lähti Witt-Brattström. Lähtönsä jälkeen hän väitti tv-haastattelussa, että Rosenberg olisi sanonut, että kaikki miesten kanssa makaavat naiset ovat sukupuolipettureita. Sanoi Rosenberg niin tai ei, häntä alettiin lausunnon vuoksi vainota ja uhkailla. Se yhdistettynä jatkuviin ristiriitoihin puolueen sisällä sai Rosenberginkin jättämään politiikan. Tämä kaikki tapahtui ennen kuin Feministiskt initiativ ehti osallistua yksiinkään vaaleihin.
Kesti vielä kauan ennen kuin puolue nousi kunnolla jaloilleen. Vuoden 2014 eurovaaleissa se sai ensimmäisen edustajan europarlamenttiin ja saman vuoden valtiopäivävaaleissa 3,12 prosenttia äänistä, niukasti alle Ruotsin neljän prosentin äänikynnyksen.
Feministiskt initiativ on saanut Euroopassa sisarpuolueita esimerkiksi Norjaan, Espanjaan, Puolaan ja Englantiin.
Puolueensa puhehenkilö Gudrun Schyman tietää, mitä suomalaisfeministeillä on edessään. Uutta poliittista liikettä tullaan vastustamaan esimerkiksi seuraavista syistä:
”Väärät kysymykset, väärät ihmiset, väärällä tavalla. He sanovat, ettei tämä ole politiikkaa ja vaikka olisikin, niin sille ei ole tarvetta, koska meillä on jo sellaista”, Schyman luettelee puhelimessa.
Puoluetta tullaan myös arvostelemaan yhden asian liikkeeksi. Siihen hän kehottaa vastaamaan ensinnäkin, että kaikki puolueet luottavat pääasiassa yhteen ideologiaan, ja toisaalta, että feminismi on asia, joka koskettaa kaikkea, koska syrjintä on rakenteissa.
Schyman määrittelee ideologiansa vastavoimaksi nationalistit, joiden ”sukupuolisopimukseen” liittyy militarismi, seksismi ja seksuaalisyrjintä. Olennaisinta on kysymys kansainvälisistä ihmisoikeuksista, ja siksi hän haluaa feministien toimivan yli maarajojen.
”Eurooppa tarvitsee feminismiä ollakseen vahva ja vastustaakseen nationalistien pyrkimyksiä.”
Schyman visioi, että vuoden 2019 EU-vaaleissa feministit saavat tarpeeksi läpimenijöitä oman ryhmän koostamiseksi Brysseliin.
Suomalaisista puolueista vain vihreät on kirjannut feminismin puolueohjelmaansa vuonna 2014, ja sekin onnistui vasta monissa puoluekokouksissa käytyjen väittelyjen jälkeen. Schyman uskoo, että suomalaiset tottuvat kuumaan sanaan, koska niin kävi vuosien jälkeen Ruotsissakin. Länsinaapurissa jopa hallitus on julistautunut feministiseksi, ja se merkitsee Schymanille mahdollisuutta keskustella esimerkiksi siitä, mitä on feministinen ulkopolitiikka.
Schymanin kanssa keskustellessa ymmärtää, miten merkittävää olisi saada hänen kaltaisensa hahmo puolueeseen. Hän on tiukka näkemyksissään mutta viljelee samalla Hillary Clinton -henkisiä suvaitsevaisuussloganeita.
”Avoimet mielet, avoimet rajat.”
Helppoa ja sopivan epämääräistä vaikkapa vaalijulisteeseen.
Pitääkö kätellä? Eikö pidä? Ketä te oikein palvelette? Sanokaa nyt! Vastauksia! Kyllä vai ei?
Joka tilanteeseen sopivia kättelysääntöjä ei voi antaa, ja varsinkaan se ei ole feministien tehtävä.
Jos intersektionaalinen feminismi on vaikeaa sen kiihkeimmille ajajille – Katju Arokin sanoo käyneensä vuosien kamppailun opetellessaan ajattelemaan itseään yhtenä sortajana – se ei varmasti uppoa massoihin hetkessä.
Yksinkertaistaminen olisi kuitenkin välillä virkistävää, ja politiikan tekeminen vaatii sitä. Jyrkät mielipiteet ja populistiset heitot menestyvät, kuten on nähty.
Ei siis ihme, että jotkut feministisesti ajattelevat ovat omineet itselleen rasistipiirien käyttämän sanan suvakkihuora. Törkysanan voi kääntää ajamaan suvaitsevaitsuutta ja seksuaalista vapautta.
Moninaisen maailman voi ottaa haltuun sana kerrallaan: ihmisoikeusjärjestö Amnesty alkoi keväällä myydä Suvakkihuora-paitoja. Humaanin järjestön hassu tempaus varmaan hurmaa feministitkin!
No, ei olisi kannattanut innostua liian aikaisin. Kun sana Amnestyn paidasta kiiri Facebookin Feministiryhmään, se tyrmättiin lukuisin argumentein. Tarkoitus oli ryhmäläisten mielestä hyvä, mutta lopputulos ableistinen, seksistinen ja pejoratiivinen.
Feminismi on vaikeaa, mutta parempi tiedostaa monimutkaisuus kuin oikoa se iskulauseiksi. ■
