Isäni ei pystynyt ajamaan sammuneen juopon ohi pysähtymättä ja katsomatta, onko tyyppi kunnossa. Meidän lasten kauhuksi hän otti usein alkoholisteja autoomme, jos he tarvitsivat kyytiä jonnekin, kertoo Kimmo Saares.

— Isä oli opettaja ja piti yhteyttä vanhoihin oppilaisiinsa, jotka joutuivat vaikeuksiin. Hän antoi minulle diakonisen välittämisen mallin: ihmisten auttamisen tulee olla niin itsestään selvää, ettei siitä tarvitse tehdä mitään numeroa.

Kimmo Saares aloitti keväällä Korsossa työt diakoniapappina.

— Pappina minulle läheisin työmuoto on diakonia, jossa rakkauden ideasta leivotaan ihmisen lihassa totta. Oikea kirkko on täynnä Jumalan holtitonta armoa. Se on avoinna kaikille epäonnistuneille ja elämässä siipeensä saaneille, Kimmo kiteyttää työnäkynsä.

Hän uskoo, että maailmaa pystyy parantamaan.

— Tämä on Jumalan ja hänen luomansa ihmisen maailma. Tulevaisuus on meidän eikä kvartaalitalouden näkymättömässä kädessä.

Kipupisteisiin sosiaalipornotta

Helsingissä perheineen asuva Kimmo Saares, 49, listaa harrastuksikseen lukemisen, pyöräilyn, rullaluistelun, vanhan puutalon hoidon, hiihdon, lumilautailun, laskettelun, sukelluksen sekä luovasta kirjoittamisesta haaveilun ja satunnaiset kulttuuririennot.

Kiltti-asussa silloin tällöin, vaikkapa körttijuhlilla, viihtyvä ja arjen pikku provokaatioista nauttiva, ilkikurisesti väliin virnistelevä veikkonen tunnetaan myös median moniottelijana. Hänen viimeksi toimittamiaan television keskustelusarjoja ovat TunneMies ja Aamusydämellä, joista jälkimmäinen jatkuu syksyllä.

— Toimittajan roolissa en esiinny pappina, enkä yritä salakuljettaa kristillistä propagandaa. Mutta en myöskään näe ristiriitaa suhteessa diakoniaan ohjelmissa, joissa käsittelen ihmisen kipupisteitä ja vältän sosiaalipornoa.

Työuransa Saares aloitti tekemällä vuosikymmenen ajan etenkin Yleisradion freelance-toimittajana tv- ja radio-ohjelmia, jotka pureutuivat sosiaalisiin ongelmiin ja syrjäytymiseen.

Vuonna 1994 hän viimeisteli vihdoin teologian opintonsa ja sai pappisvihkimyksen Helsingin Diakonissalaitokselle. Paavo Voutilainen, Helsingin nykyinen sosiaalijohtaja, pyysi häntä mukaan kehittämään ja luomaan uusia hoitomuotoja hädän ääripäässä oleville marginaaliryhmille.

Saares johti diakoniaprojektien yksikköä, joka tarjosi palveluita esimerkiksi narkomaaneille, alkoholisteille, kidutetuille pakolaisille ja prostituoiduille.

— Paavo totesi, että kun olen puhunut mediassa sosiaalisista ongelmista, voisin kokeilla tehdä niille jotakin käytännössä. Minut vihittiin papiksi Kyläsaaren hoitolaitokseen, jossa oli lähinnä sekakäyttäjiä ja alkoholisteja märimmästä päästä.

— En ole saanut missään koskaan niin hienoa vastaanottoa kuin Kyläsaaren äijiltä, jotka aplodeerasivat kun tulin ensimmäistä kertaa paikalle papinpaita päälle. Sille porukalle oli jostain jännästä syystä tärkeää, että toimin heidän kanssaan pappina, Kimmo muistelee.

Olemme arvokriisissa

Kimmo Saares puhuu "taistelevasta diakoniasta". Kirkon on heilutettava sekä yhteiskunnallisen että kansainvälisen solidaarisuuden lippua ja muistutettava inhimillisistä arvoista.

— Taistelevan diakonian pitää koko ajan kysyä, mihin sen kannattaa iskunsa suunnata. Kirkon on yhä uudelleen arvioitava, onko se siellä, missä hätä on suurin.

— Sitoutumisemme mitataan siinä, miten kohtaamme apua tarvitsevan ihmisen. Kristillisen vastuun näkökulmasta pelkkä oireiden hoitaminen ei riitä. On taisteltava myös hädän syiden poistamiseksi.

Saares näkee arvokriisin syynä yhteiskunnassamme kasvavaan hätään. Kun tehokkuus ja taloudellisuus ovat kaiken mitta, päätöksiä tehdään pörssikurssien mukaan.

— Yhteiskunnassa kytee aikapommi. Asenteiden koventuessa yhteiskuntaryhmien on annettu jakautua voimakkaasti. Köyhyys, työttömyys ja sosiaaliset ongelmat kasaantuvat. Kipeimmin kehityksestä kärsivät nuoret.

Toisen sukupolven syrjäytyjät

Ihmisten arvoa mitataan tätä nykyä tuottavuudella.

— Kun vanhemmat kokevat vain kuormittavansa yhteiskuntaa, lapsi saa mallin maailmasta, jossa ihmiset leimataan luusereiksi ja menestyjiksi. On syntymässä sosiaaliluokka, joka kokee olevansa tarpeettomien vanhempien tarpeettomia lapsia.

— On rajua kuulua joukkoon, joka ei tunne olevansa tarpeellinen. Sodan aikainen viesti "isänmaa tarvitsee sinua" on muuttunut muotoon "älä ole maasi kilpailukyvylle taakaksi", Kimmo Saares kritisoi.

Hän varoittaa, että turvattomien, toivottomien ja arvottomien nuorten syrjäytyminen ja itsetuhoinen käytös tulevat kalliiksi.

— Ei riitä, että yhteiskunta keskittyy päihteiden saamisen estämiseen, vaan täytyy kysyä, mistä nuorille tulee tarve saada päänsä sekaisin.

— Ensimmäiset huumekokeilut tapahtuvat yleensä kännissä. Parikymmentä vuotta sitten Suomessa ei olisi kuljettu ostoskeskuksessa ihan pokkana ohi 12-vuotiaiden humalaisten. Nyt jokainen vastaa vain itsestään.

Havahtuminen hätään

Diakoniamies on tarvinnut toisinaan myös henkilökohtaisia havahtumiskokemuksia muistaakseen työnsä perusasiat. Kimmon mieleen palaa muuan opintomatka Intiassa. Hänen päivittäisen kävelyreittinsä varrella kadulla asui perhe, johon kuului alle kaksivuotias lapsi.

— Joskus näin hänen leikkivän, välillä hän oli syvässä unessa.

Yhtenä päivänä lapsen ylle oli levitetty kangas. Kimmo pysähtyi järkyttyneenä: nytkö tämä on kuollut? Vaikka hän tiesi, että Intiassa kuolee joka hetki kadulla asuva lapsia, hän ei uskaltanut jatkaa matkaa ennen kuin huomasi kankaan liikahtavan.

— Tuossa kärsivässä lapsessa kohtasin sillä hetkellä Jeesuksen. Samalla tajusin, miten itselläni ei ollut ainoatakaan keinoa auttaa häntä. Itkin vihaten voimattomuuttani ja naii-viuttani.

— Kotona mietin, miten minun on helpompi nähdä Jeesus kaukana eksoottisessa ympäristössä kuin tunnistaa hänet oman ostoskeskukseni liepeillä roikkuvissa lapsissa, jotka onnistuvat kätkemään kehnosti hätänsä päihteisiin ja ulkosynnyttimiä pursuavaan kielenkäyttöön.

Kimmo Saareksen ja Taru Mäkelän dokumentti Sinnittelijät ti 31.8. klo 20 TV1:ssä