Kuva: Mitro Härkönen

Noora Dadun ohjaama ja käsikirjoittama Minun Palestiinani nähtiin ensin Teatteri Takomossa ja sittemmin Ryhmäteatterissa. Esityksestä on suunnitteilla englanninkielinen versio.

Noora Dadusta ei tullut aktivistia eikä poliitikkoa. Hänestä tuli teatterintekijä, jolla on sanottavaa.

Dadu valittiin aina päiväkodin joulukuvaelmassa Mariaksi. Tai melkein aina. Eräänä vuonna roolin sai joku toinen.

— Loukkaannuin siitä hirveästi. Minulla taisi olla ylikorostunut ego jo pienenä, hän sanoo ja nauraa.

Alkuviikosta Näyttelijäliitto palkitsi Kuusankoskelta lähtöisin olevan Dadun Vuoden nuorena näyttelijänä. Hänen tunnetuimpia töitään ovat Helsingin Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogia, alun perin Teatteri Takomossa nähty Estella ja Sofia -trilogia sekä Minun Palestiinani, jossa suomalaisen äidin ja palestiinalaisen isän tytär pohtii suhdettaan palestiinalaisuuteensa.

Dadu on leimattu yhteiskunnalliseksi näyttelijäksi.

— Ymmärrän, että se tulee tekemistäni jutuista. Mutta en kauheasti diggaa siitä. En missään nimessä halveksu viihdettä. Poliittinen taidekin on sitä. Esityksen pitää viihdyttää, muuten kukaan ei jaksa katsoa sitä.

Dadun mukaan suurin osa hänen tekemistään töistä ei ole suoraan yhteiskunnallisia.

— Takomon jutut ovat viime vuosina käsitelleet erityisesti rakkautta.

Nuorena Dadu oli vain kuusaalainen tyttö, villi ja vapaa suomalainen, ystävien kaveri, isän ja äidin lapsi. Hän piti arabiruoasta ja tunsi jotain määrittelemätöntä yhteyttä palestiinalaisuuteensa.
Mutta hän koki tietävänsä Palestiinasta vain hieman enemmän kuin muut ikäisensä suomalaisnuoret. Teini-iän itsenäistymisvaiheessa asia ei edes kiinnostanut häntä.

— Lapsi ei ajattele identiteettejä. Minun kansallisuuteni oli se puu, johon kiipesin, ja naapurin Kaisa kiipesi toiseen.

Muutettuaan Helsinkiin Dadu havahtui. Palestiinalaisten toinen kansannousu Israelin miehitystä vastaan syksyllä 2000 oli ensimmäistä väkivaltaisempi. World Trade Center -iskut vuotta myöhemmin toivat terrorismin uhan lähemmäs.

— Kuva palestiinalaisista oli mediassa yksipuolinen ja musta. Se alkoi ahdistaa.

Dadu alkoi lukea kirjoja ja artikkeleja Israelista ja Palestiinasta. Hän teki Jerusalemiin useita matkoja ja tutustui ihmisten arkeen, sukulaisiinsa sekä paikallisiin teatterintekijöihin.

Dadu pitää isänsä synnyinkaupunkia ainutlaatuisena sekoituksena ylimaallista kauneutta ja ihmisen järjettömyyttä.

— Jerusalemissa on ihmeellinen taika. Se, miltä kaupunki näyttää ja katukivet tuntuvat jalkojen alla, hajut ja akustiikka. Nuoret sotilaat konekivääreineen, eri uskontojen rooliasut ja koko historia. Raamattu, kolonialismi, hihhulit maailman joka kolkasta etsimässä valoa niiltä kujilta.

— Ei ihme, että herkimmät pyhiinvaeltajat päätyvät hotellista varastettuun lakanatoogaan kääriytyneenä paikalliseen mielisairaalaan etsimään itseään.

Dadu ahmi itselleen kapasiteettia, jotta pystyy tarvittaessa perustelemaan mielipiteensä ”hihhuliuskovaisille” ja jopa ymmärtämään toisen osapuolen näkökantoja.
Aina hän ei ole pystynyt siihen.

Vuonna 2008 Dadu palasi Venetsian biennaalista avomiehensä kanssa. Tulevaa kauhukokemusta alustettiin raskailla mietteillä. Pariskunta pohti, kuka huolehtii lapsista, jos lentokone putoaa.

— Jouduin koneessa mottiin mieheni ja sionistikristityn väliin. Sitten alkoi vielä turbulenssi. Suomalainen kiihkoilijasetä selitti minulle kirkkain silmin, että sukulaisillani ei ole tyyliin oikeutta olla olemassa.

Dadu sai miltei paniikkikohtauksen.

— En osannut vastata hänelle mitään, änkytin vain.

Dadusta ei tullut aktivistia eikä poliitikkoa. Hän ymmärsi olevansa teatterintekijä, jolla on sanottavaa. Hän kirjoitti Minun Palestiinani -esityksen ja sisällytti siihen lentokonekeskustelun.

— Se oli yleisön mielestä tosi hauska kohtaus.

Dadu aloitti uransa Kuusankosken teatterin lapsiryhmässä. Synnyinkaupungin teatteri oli hänen mielestään hyvä paikka kasvaa.

— Siellä sai tehdä monipuolisia juttuja: paljon klassikkonäytelmiä ja uudempia tekstejä.

Teatterissa syntyi elämän mittaisia ystävyyssuhteita.

— Yksi parhaista ystävistäni, Eeva Rantala oli minulle myös merkittävä esikuva näyttelijänä. Näyttelimme monta vuotta samoissa jutuissa ja ohjasimme lapsiryhmää yhdessä. Hän oli minun tärkein opettajani noina vuosina.

Kuusankoski-aika on muistuttanut Dadun uralla eniten perinteistä teatteritalossa työskentelyä.

— Ajattelin aikoinaan, että menen töihin teatteriin, jään sieltä eläkkeelle ja sitten kuolen. Mutta ala on muuttunut. Virkoja ja kiinnityksiä ei ole hirveästi tarjolla. Toisaalta monet kiinnostavimmista jutuista syntyvät isojen talojen ulkopuolella.

Dadu on ratkaissut asian seuraavasti: jos töitä on ollut vähän, hän on vienyt omia projektejaan eteenpäin. Hän on löytänyt turvasataman pienestä, apurahojen varassa pyörivästä punavuorelaisesta Teatteri Takomosta, jonka esitysten ympärillä on kova hype.

— Siellä on ihania ammattilaisia ja hillittömästi absurdia huumoria.

Takomossa hän kokee kehittyneensä näyttelijänä ja oppineensa nauttimaan esittämistilanteesta yhä enemmän ja enemmän.

”Mä” muuttuu yhtäkkiä Dadun suussa ”miäksi”. Kymenlaaksolaisuus ei ole karissut hänestä Kalliossa. Dadu on vitsaillut vanhojen kavereidensa kanssa, että seuraava esitys voisi olla nimeltään Min Kusis.

— Siinä olisi kyllä ideaa.

Tekstiä täydennetty 23.11. kello 10.50.