Palmusunnuntai – virpominen

Virpojia Helsingissä 1986. Päivi Onttonen. KRAK 2002:146

Piinaviikon aatto on päivä, jona Jeesus saapui aasilla Jerusalemiin ja kansa heitti hänen eteensä tielle palmunlehviä. Pohjoisessa ainoa elävä oksa pääsiäisen aikaan – sisätiloissa pidetyn koivunoksan lisäksi – on paju (ven. verba), ja päivä tunnetaan myös virpa- tai virpomasunnuntain nimellä. Pajunkissaoksan kutsumanimet palmu ja kissapalmu kertovat pajun täyttämästä tehtävästä.

Pyhät oksat ovat kuuluneet katolisiin pääsiäiskulkueisiin jo 500-luvulla. Symbolista vitsomista on harjoitettu kautta Euroopan, päivien vaihdellessa laskiaisesta pääsiäiseen ja aina jouluun saakka.

Suomalais-ugrilaisilta kansoilta tunnetaan tapa karkottaa oksanheilutuksella pahoja henkiä esim. hautajaisissa. Itä-Euroopassa vitsat ovat liittyneet palmusunnuntaihin tai jo edeltävään lauantaihin. Karjalassa, Savossa ja itäisillä lähialueilla ovat sekä ortodoksit että luterilaiset, etenkin nuoret, nousseet varhain herättämään vielä nukkuvia perheenjäseniä, sukulaisia ja naapureita lyömällä heitä koristelluin pajunoksin ja lausumalla tilanteeseen kuuluvaa sanakaavaa. Tätä on nimitetty virpomiseksi, ja virpoja on tullut viikon päästä pääsiäisenä noutamaan palkkansa. Virvottavalle jätettyä virpovitsaa vastaan on saatu kananmuna tai muita elintarvikkeita, kokonainen ateria, joskus myös rahaa. Toimitus on tehty Jeesuksen alkuperäisen palmutaipaleen muistoksi. Se on käynyt siunauksesta, tuonut terveyttä ja karkottanut pahaa. Pajunoksissa on jo vanhastaan ollut taikavoimaa, ja oksia on lisäksi siunattu jumalanpalveluksen yhteydessä. Kolmihaarainen oksa on muistuttanut Isästä, Pojasta ja Pyhästä hengestä. Saatu oksa on pitänyt säilyttää näkyvällä paikalla – ortodokseilla ikonin päällä – ja sen voimaa on voitu hyödyntää esimerkiksi karjan uloslaskussa keväällä.

Virpomiseen liittyi jo 1800-luvulla runsaasti muuntelua. Virpomalukujen tyyli vaihteli tilanteesta riippuen hartaudesta ilkeilyyn. Aikuisten palkkana saattoi olla viinaryyppy ja lasten saamat kananmunat vaihtuivat suklaisiksi. Etenkin luterilaisilla tapa sai myös köyhäinavun luonteen: varattomampi virpoi varakkaampaa. Karjalan siirtoväen ansiosta virpomistapa tuli toisen maailmansodan sodan jälkeen tietoon kaikkialla Suomessa. Viime vuosikymmeninä itäinen virpominen alkoi taajamissa sekoittua läntiseen pääsiäislauantain lastenperinteeseen: pikkunoitina kiertelyyn. Virpojan tavalliset sunnuntaivaatteet vaihtuivat trullin varusteisiin, virpomisaika siirtyi keski- tai iltapäivään ja palkka alettiin vaatia välittömästi. Myös virpomaluvut kävivät lyhyemmiksi ja yksipuolisemmiksi, ja oksakin saattoi jäädä antamatta virvottavalle. Ortodoksit ja karjalaiset ovat muistuttaneet mieliin tavan alkuperäisiä muotoja ja sisältöjä. "Oikeista" ja "vääristä" virpojista kiistely tiedotusvälineissä on muodostunut jokavuotiseksi pääsiäisperinteeksi.